28.12.09

Orientaatio junassa

Miltä tuo hämärä maisema tuntuisi, näyttäisi, jos se olisikin radan toisella puolen ja matkan suunta päinvastainen?

Lahjomattomien valtakunta

Epäsuhta, yhteismitattomuus sen, mitä pidän arvossa, ja sen, mikä on taloudellisesti merkityksellistä, välillä järkyttää minua, niin kuin minulla ei olisi keinoja käsitellä koko ristiriitaa. Mutta en ole yksin hämmennykseni kanssa. On kuin tuotantoelämästä yleensä olisi tulossa tabu tai kuin olisimme todistamassa surkuhupaisan ja periaatteessa harmittoman pikkuporvarihahmon apoteoosia kasvottomaksi antikristukseksi tai surkastumista pandeemiseksi virukseksi (yksi ja sama)... Näin ollen minulla pitäisi olla jotain puolustettavana taloudellista etua vastaan, mutta onko minulla sitä, ja kenelle ja miten voin esittää sen?

Tämä epävarmuus jäytää meitä omastakin mielestämme surkuhupaisia idealisteja. Miten voimme viedä rahalta viimeisen sanan, jos tiede, taide, uskonto ja politiikka ovat niin vieraita toisilleen, niin täynnä perusteltua tai ainakin institutionalisoitua epäluuloa, niin hajotettuja ja hallittuja kuin ne nykyään ovat?

Millainen olisi lahjomattomien valtakunta?

Emmekö elä demokratiassa? Politiikan korruptio heijastaa kansan korruptiota. Onhan sen pakko.

23.12.09

10.12.09

Suuntauksia todellisuuteen

Inhorealismi, pelkorealismi, viharealismi, sururealismi, ilorealismi, rakkausrealismi, intorealismi, himorealismi, nautintorealismi, hurmiorealismi, sekavuusrealismi, yllätysrealismi, yllätyksettömyysrealismi, hämmennysrealismi, kontrollirealismi, pettymysrealismi, alistumisrealismi, dominanssirealismi, häpeärealismi, syyllisyysrealismi, lohturealismi, toivorealismi, uskorealismi, epäilysrealismi, tyytyväisyysrealismi, naiivi realismi, sisäinen realismi, ironinen realismi, utooppinen realismi, fantastinen realismi, hypoteettinen realismi, hypnopoeettinen realismi, tieteellinen realismi, taiteellinen realismi*.

Kirjoittaminen on vapautta.



* Olennainen lisäys klo 0.47.

7.12.09

Tosi vai tulenarka?

"Linkittäminen on altruismia", kuuluu Killingin tunnuslause. Merkintä, jonka esittelen seuraavassa, herätti vahvan "tämä kuuluisi Killinkiin" -tunteen:

Swash / Buckling -blogin Tuomo "Squirrel" Hämäläinen kirjoittaa sakeasta vedestä.

2.12.09

Kaksi sivuhuomiota

Eristyksiin ajautuneena ihminen tarkkailee itseään. Objektiivisuus, maailman näkeminen kuin ihmisiä ei olisi, jää haaveeksi.

Havaitsin, ettei kameran vaihtaminen astetta kookkaampaan ollut täysin järkevää. Se on nyttemmin useasti jäänyt matkasta.

hento kirkastus, talviaamu

Tämä talo on rakkauden ikkuna.
Tämä ikkuna: rakkauden valo.
Tämä valo on rakkauden omena.
Tämä talo on rakkauden talo.

18.11.09

Paluu

Lupauduin lausumaan otteita menneistä, vaikka tahtoisin lausua vain tulevia ja lausumattomia.

Siitä, että kirjoitin kirjan, en selviä muutoin kuin kirjoittamalla uuden, kirjoittamalla lisää, niin paljon, että menneet virheet hautautuvat... Itse asiassa en katso epäonnistuneeni; en vain osaa olla tuntematta tiettyä vieroksuntaa, outoutta ja inhoakin sellaisia tekemisiäni kohtaan, jotka ovat karanneet omasta kontrollistani ja joutuneet vieraan antamien merkitysten armoille.

Niinpä on mahdollista, että perfektionismini kääntyy tuottamattomuudesta pakonomaiseen tuottamiseen: pakenen työhön, yritän epätoivoisesti korjata sitä repeämää, jonka olen silkalla omalla aktiivisuudellani aiheuttanut todellisuuden kudokseen. Puhun tässä omasta todellisuuskäsityksestäni, vieraantuneisuuden valtakunnasta ja turhamaisista huolenaiheistani, siitä, miten toivoisin pystyväni pysymään täällä silmien takana enkä suinkaan näkökentässäni, sormena linssin edessä. (Enhän minä pysy, olen liian turhamainen ja liian tietoinen tästä seikasta.)

Koominen hahmo kompastelee kulisseissa. Hän luulee olevansa näyttämölle eksynyt sivullinen, vaikka hänet on selvästi kirjoitettu käsikirjoitukseen, ja niin kauan kuin hän ei tiedä olevansa näyttelijä, hän näyttelee roolinsa hyvin.

Julistaisinko jotain, lausuisinko itselleni muutaman rohkean sanan:

Menneeseen viattomuuteen ei ole paluuta. Tulevasta viattomuudesta ei ole tietoa. Sinnepä siis!

Mitä se tuleekaan vielä vaatimaan.

14.11.09

10.11.09

Nurkkakaappi

Pieni fanfaari
kynänpätkä
putoaa kaapin
reunalta

sytytän valon
näkö palaa esineisiin

metrimitan merkistä
klaffi

6.10.09

Onneton rakkaus

Ei kadehdi vaan matelee kateellisten edessä. Ei kerskaa eikä pöyhkeile vaan kursailee ja häpeää. Ei etsi omaansa vaan kätkee sen. Ei katkeroidu, jos ei tapahtunutta myönnäkään. Ei ikinä käyttäydy sopimattomasti. Ei muistele kärsimäänsä pahaa vaan toivoo ottaneensa siitä opikseen. Häviää mutta vain näkyviltä.
On ilmiönä huonosti tunnettu.

25.9.09

Yhä sama otsikko

Se ei ole narsisti, joka sanoo "minä", vaan se, joka loukkaantuu: minäkö muka itsekeskeinen! Minä. Jos sekään. Lyyrinen, kyyninen, myyttinen minä. Fyysinen minä. Sopeutuva, sotkeutuva, sokeutuva minä. Sininen minäkausi, minäkäs nenäkäs minä.

5.7.09

Kaiverruksia kilvissä

Onhan tunnuslause rohkean ase, mietelause pelkurin panssari.

Kuka kuvaa uhmani uhmaksi, kapinani kapinaksi?

En halunnut yletä alistamaan.

Minä, tyranni, puhun alati siitä minkä olen nujertanut. Itsestäni, kansasta.

15.6.09

Epäonnistunut aforismi

(10. 5.)

Tekopyhyyttä on pitkään kehitetty ja tuotettu teollisesti.

Tekopyhyyttä on pitkään kehitetty teollista tuotantoa silmälläpitäen.

Tekopyhyys oli ensimmäinen teollinen tuote.

8.6.09

katkelma (ikuinen sietämätön "toimisiko tämä")

Kaikki, kuten sanottu, häivähtää

jossain raossa, siroaa

tavallaan. Valta

on hämärä vaikkei metafora,

koskaan, paitsi jos "kuusi on

valtapuu" on.









Kun sana tai käsite on hämärä

ja ylpeä, se kelpaa leikkikaluksi, -kaveriksi ei.

Abstraktio on totinen lapsi.

Vallalla on tai ovat nämä tai nuo käsitykset.











Joka puhuu asemasta, ei puhu.

6.6.09

Elämä, allergia

Sosiaalisuus suuri limakalvo.






Luulin tänään saavuttaneeni määrätyn vapauden.






Nukun suunnattomasti,

päivällä liukastun banaalinkuoreen.



Elän kauheaa elämää: kirjoitan

runoja, särjen sydämiä punaisia kuin silmät

enkä jätä jälkeeni kuin

ylimalkaisia toteamuksia.



Nukun suunnattomasti!

         mukamukamaassa

mitta vuotaa kuin seura

         viipyy lupa valveutua?

3.6.09

Ahdistus hetkeksi tavoitettu!

Täällä työhuoneella alakulo.
Työn kanssa on yksin, hyvin.


Äh, tuo soitto... Jos musiikki saa hetkeksi uskomaan tunteisiin, miksi en kuuntele sitä säännöllisesti? Tästäkö syystä?

Eittämättä musiikista pidättäytyminen muistuttaa raittiutta, työn vieroksumista, seksuaalista estyneisyyttä ja ulostamisen viivyttämistä, joista kaikista minulla on kokemusta. Siis kokemusta kokemuksen kaihtamisesta ja aktualisaatioon kohdistuvasta aversiosta... Hirvittävää, miten juuri pyrkimys universaaliuteen, erityisen kammo, osoittautuu kaikkein yksityisimmäksi ja yksinäisimmäksi asiakseni.

Vähetä

Viikon takaisessa unessa yritin maalata öljyväreillä. Äitini odotti, kailotti vieraissa porraskäytävissä. Mutta kaupunki oli akryyli.

Maanantain vastaisena yönä näin unta, että kirjan kirjoittaminen merkitsisi julkista nöyryytystä, jollaiseen alistumista en voi ikäni vuoksi enää siirtää myöhemmäksi. Kaikkea voi toivoa. Mielessäni väikkyi kellonaika 10.00, joka ilmeisesti oli juuri oikea, ja heräilin.

Uskon, että kirjan on ilmestyttävä, vaikka olen sanankäyttäjänä samanlainen sentimentaalinen sunnuntaimaalari kuin kaikessa.

Osaisinko laatia kirjan, joka ilmentää lähinnä sitä, mitä se ei ole? Kaikki merkityksellinen kirkastaa myös komplementtinsa – jonka tuleekin kasvaa, itse asian vähetä?

Olen pohjimmiltani (tai ainakin monilta vanhoilta osiltani) konservatiivi, ja jos konservatiivit saavat määrittää tradition, se vaikuttaa meihin lopulta vain myötähäpeän kautta. Kaikki muu täytyy löytää itse; ja onko se, mikä täytyy löytää itse, enää traditionaalista?

Rohkeaa olisi kirjoittaa kokonainen kirja myötähäpeästä. Sellaista en lupaa.

2.6.09

Kynäni, kännykkäni 1

26. 4.: Ettei voi mennä toisen ajatuksen luo vaan että on jäätävä ajattelemaan itse. Lähetin tekstiviestin Gobin autiomaahan.

4. 5. seurasin raitiovaunun ikkunalasien väliin joutuneen veden liikkeitä.

Nämä pienet päiväkirjamerkinnät (jälkimmäistä editoin hieman) löysin uuden matkapuhelimeni tekstiviestiluonnosten joukosta. Niitä oli vajaassa parissa kuukaudessa kertynyt kymmeniä. En varmasti ole ainut, joka käyttää kännykkää muistiinpanovälineenä. Sillä voi kirjoittaa mieleenjohtumia muistiin pimeässä ja yhdellä kädellä.

Päätin ostaa uuden puhelimen, kun vuotta aiemmin ostamani laite oikkuili sietämättömästi ja oli lähetettävä huoltoon. Huollossa puhelimen muisti tyhjennettiin minulta lupaa kysymättä. Kaikki tekstiviestit katosivat: tulleet, menneet, tallennetut. Menetin kokonaisen vuoden.

20.5.09

Kaikki tekstini

Kaikki tekstini ovat reaktioita maailmaan, joka on niitä suurempi ja todempi. Ja vaikka näin on laita kaikkien toistenkin tekstien, epäilen, että kaikkia kirjoittajia eivät lannista samat seikat. Kaikki tekstini ovat reaktioita ajatteluun. Kaikki tekstini ovat jalkojen ristimistä ja protesti. Kaikki tekstini ovat yrityksiä tuntea yllytyksestä itse. Kaikki
tekstini ovat sen toteuttamista, mitä tahtomattani olen. Kaikki
tekstini ovat tyytymisen ilmentymiä tai ilmentymättömyyttä. Kaikki
tekstini ovat mitä ovat.

tekstini ovat kuumeisia ajatuksia väärissä tilanteissa.

Enin osa ajastani

Olen käyttänyt paljon aikaa sen hämmästelemiseen, että mahdottomaksi luulemani onkin mahdollista. Etten esimerkiksi ole näkymätön, en tuntematon, en tuntumaton kuten olen olettanut, pelännyt ja toivonut (ja nyt joudun ajattelemaan oikeita toisia, naisia, jotka ovat olemassa ja lähelläkin; ajatelkaa te puolestanne yleisemmin, ettei minun tarvitse hävetä kirjoittajapersoonani puolesta), en, vaikka jo ammoin ajauduin abstraktiuden ja kompleksisuuden kätyriksi – oletettavasti olettaen, että se on tietoisinta, mihin kykenen.

Kovin paljon aikaa ja vaivaa tarvitsen edellä luonnehtimieni seikkojen edes välttävään toteamiseen, edes itselleni. Kun avaan koneen kirjoittaakseni, suuni jää auki: olen jälleen kerran sivuuttanut kaiken, mikä ei ole kompleksista ja abstraktia.

Kaipuuni kohdistuu maailmaan, jonka näen: merkitsisipä, merkitsisipä...

Kovin suuren osan ajasta olen joko nolostunut tai hämmästynyt tai molempia yhtä aikaa. Toisin sanoen hämmentynyt. Vai onko hämmennys jotain muuta? Olisi hyvä, jos näistä kahdesta saataisiin yhdessä hämmennys. Pätisivätpä tällaiset hauskat kaavat joskus!

Jäljelle jäävä aika kuluu siihen, että keräilen näihin tunteisiin syitä.

19.5.09

Vetylevät

Pääosin mikroskooppiset vetylevät lisääntyvät sateen kosteuttamilla pinnoilla, jotkin lajit vesistöjen pintavesissä, muutamat ilmassakin. Vetylevän sporofyyttiin syntyy yhteyttämisen sivutuotteena vetykupla, joka auttaa sitä nousemaan haihtuvan tai tyrskyjen kuohuttaman veden mukana korkealle ilmaan. Atmosfääriset vetylevät kerääntyvät pilviin värjäten ne vihertäviksi. Ei ole täyttä varmuutta siitä, kuinka suuriksi ilmakehän vetylevät voivat suotuisissa oloissa kasvaa. Sateen mukana vetylevät (eräillä lajeilla itiöt) palaavat maahan. Pieniä puhkeamattomia vetyleviä sisältävät pisarat putoavat toisinaan omituisen hitaasti.

[lisäyksiä klo 15.51, 16.59]

13.5.09

Aamu Alahärmässä

Yritän nähdä valon
seinällä liikkuvan
Hukkuvat sielut ja nukkuva
kristikunta

Aivan kuin nytkähtäen
olisi aurinko liikahtanut
kahden tapetinjuovan
välisen matkan

maapallo
tärähtämättä

Unessa sormien ristiminen
oli merkki skitsofreniasta
                  itseensä kiertymisestä
Ajalla vaaran
vaivan

sen liikkeet
vaikuttavat epäsäännöllisiltä

Runon tehtävä

Runon tehtävä
ei ole näyttää
että kieltä voi käyttää
näin vaikka näinkin
sen on tehtävä.

1.4.09

Lauantaina alan ai-ai-kuiseksi


Perjantaina voit tulla kylään. Ota yhteyttä.

31.3.09

Poeettisia päätelmiä

Valta on ulkoistamista.

Tieto on valtaa. Valta on ulkoistamista. Näin metsä vastaa.

Sisäistäminen on alistumista. Viisauden alku.

Jos tietoa ei käytetä tekemiseen, sitä käytetään oppilaisiin.

Jos tieto on valtaa, on kiusaus nähdä.

On kiusaus nähdä. On kiusaus olla näkemättä.

26.3.09

Kesäkuulta -08

Useita tosiseikkoja
kirjattuamme
astumme varpaisillamme.

Mentäisiin metsään
puut tarttuisivat
meihin ja ohjaisivat
toisaalle.

250.

Tästä kaikesta voi päätellä toiveen päätellä tästä kaikesta jotain.

Raitiovaunun ikkunasta he ovat lapsia: hellyttäviä, kilvan kelvottomia.

Huojuvat eläimet vanhuuden verhon alla.

Piirtäjä piirtää näköistään, siis näkee?


Pienistö 600, Vapaamatkustaja 250.
Vanha Aika yhä ylivoimainen: 1702!

24.3.09

Tunnistuksia

Varsinaisesti tahdon ilmaista sen, mikä on ratkaisevaa. Muu on palstantäytettä.

Kun on tehnyt tarpeksi monta turhaa yritystä päästä merta edemmäksi, on liikuttavaa ja huojentavaa nähdä kalastajia tutuilla vesillä.

Hei, minä se olen! Tunteeko kukaan?

Näihin bloggaajiin haluaisin tutustua: Larvanto ja 1_.

Paras olla vakava

Pakettiauton ohjaamon läpi näkyy seikkiviä lapsia ja heidän ohjaajansa. Aurinko syttyy, enkä tiedä mitä kirjoittaa. Sama vanha pysähtynyt hämärä kuva varhaisimmasta lapsuudestani: näkymä "Namno-sedän" valkoisen Hanomagin ohjaamoon. Tiedän kiintyneeni tähän kulkukauppiaaseen, hänen vaimoonsa, tyttäreensäkin. Muistan leikkimökin, sen sijainnin taloon nähden, Sisu-askin ja siihen liittyvän tilanteen. Muutoin muistot ovat todellakin kuvia, pysähtyneitä, varhain abstrahoituneita, sanoihin kiinnittyneitä. Olin pieni, sen voi nähdä kuvasta, jonka olen ehkä kadottanut; en tosiaankaan tiedä, minne tungin pienen punaisen albumin täynnä todisteita eletystä lapsuudesta.

Koetan palata tähän hetkeen. Sama aurinko paistaa, haikea musiikki soi ja lapset ovat lapsenomaisia sillä samalla eläimellisellä tavalla, joka tuntui hauskalta silloin: siinä pienenä olemisessa oli oma makunsa, joka saattoi johtua maan läheisyydestä, lattian tuttuudesta, mutta myös siitä, että toiset lapset olivat syvä arvoitus, kun olimme pieniä kukin omalla tavallamme. Kuinka suuri osa nuoruudesta ja aikuisuudesta pilkkaakaan tuota arvoitusta, jossa on idullansa suunnaton rakastamisen kyky?

20.3.09

Itseapua snobeille 3

Työhuone parantaa keskittymiskykyäni. Se on esimerkki olosuhteisiin kiinnittyneistä itsesuggestiivisista voimista, joita en ole kyennyt ymmärtämään enkä ennakoimaan. Olen nähnyt paljon vaivaa luodakseni asuntooni otolliset olosuhteet, mutta jokin vaivaa... Kuinka on mahdollista, että aikuisella miehellä on elämä näin huonosti hanskassa? (Kokeile esittää tämä kysymys ensin tuohtuneella, sitten neutraalilla ja lopuksi filosofisella äänensävyllä.) On ollut, siis.

Säilyttääksemme toimintakykymme tarvitsemme olosuhteita, joissa elämä kadottaa hahmottoman kokonaisvaltaisuutensa.

Ei kukaan nujertuneena rupea hallitsemaan, vaikka osaisi.

Alhaalta käsin on vaikea hallita, elämäänsä tai mitään. Leikki osoittautuu leikkijäänsä mahtavammaksi, kuvat ja sanat kurittavat tai karkaavat. Alistuneen toiminta vaikuttaa oikukkaalta ja irrationaaliselta – feminiiniseltä, sanoisivat patriarkaatin edustajat (– lapsenomaiselta, sanoo ulkoinen tai sisäinen vanhempi).

Kerrotaan, että Thales putosi kaivoon, koska katsoi ylospäin. Tuijotti onneksi tähtiä eikä muita ihmisiä.

Vertautuminen näyttäisi olevan taito. Metodi se voi olla vasta toissijaisesti. Siksi en oikein jaksa uskoa "metodisen alemmuudentunnon" toimivuuteen. Omaan "metodiseen melankoliaani" uskon lähinnä siitä syystä, että tiedän olevani enimmän aikaa varsin iloinen, jopa huoleton.

Itseapua snobeille 2

Miten siis itseluottamus oikein oikeutetaan episteemisesti? "Justification of self-confidence" – ei hakutuloksia! Tulisiko se sittenkin rinnastaa uskonnolliseen uskoon pikemmin kuin rationaaliseen tiedonmuodostukseen: ”Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy", alkaa Heprealaiskirjeen 11. luku vuoden 1938 raamatunkäännöksen mukaan; "Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä", sanoo uudempi. Tällainen näkökulma saattaisi auttaa ymmärtämään uskonnollisen kokemuksen luonnetta, mutta se tuskin riittää siirtämään itseluottamusta uskonnollisten ilmiöiden piiriin. Olisiko luottamus toisiin ihmisiin ainoa mielekäs vertailukohta – tai rajatummin: luottamus toisten ihmisten itseluottamuksen oikeutukseen, mihin ikinä se perustuukaan?

Itseapua snobeille 1

Tahtoisinpa tietää, millaisia filosofisia analyyseja itseluottamuksesta tai itseluottamuksen käsitteestä on kirjoitettu. Onko itseluottamusta yritettykään verrata empiiriseen tietoon; onko sen perustana olevan päättelyn periaatteita koetettu systemaattisesti eritellä tieteenfilosofiasta tutuin käsittein? Koetin hakea tietoa verkosta: Fraasi "epistemologinen itseluottamus" löytyy monesta artikkelista, mutta itseluottamuksen epistemologiasta ei puhuta mitään. Itseluottamuksen logiikkaakaan ei näemmä tutkita. Lähimmäksi aihepiirin ydintä paasee kaikenlainen nolostuttavan epätieteellinen ja tarkoitushakuinen personal development -kirjallisuus. Tällainenhan on todellinen uhka itseluottamukselle!

19.3.09

Hahmotelma työtilan ylistykseksi

Työhuoneella voi eristäytyä yhdessä, rutinoitua spontaanisti. Miksi en keksinyt tätä aiemmin? Vapaiden käsityöläisten vapaa yhteenliittymä tai sekulaari luostari, kultti ilman uskontoa, järjestys ilman pakkoa ja moraalista totaalisuutta. Kuulokuvassa sporadisia naputusääniä, paperien hiljaista kahahtelua... Ei mitään ylimääräistä tarvetta teeskennellä tai oikeuttaa elämää, ei tunnetta tyhjyyden hallitsemattomasta täyttymisestä. Voin nyt tehdä kaiken, mihin en pystynyt, kun oman loukkoni ylivoimaiset seinät tekivät täysin mahdottomaksi ajan pilkkomisen hallittaviin osiin.

Viimeöiset muistiinpanot

Jos olen jotain/jotakuta rakastanut, niin rouva Melankoliaa, tyhjyyttä, jonka ei soisi täyttyvän.

Rakkaus ei ole mielipide. Eikä ajatus.

"Tämä on vain henkilökohtainen rakkauteni."

Teini-iän ihastuksen vallassa kirjoitin paperilapulle: "Rakkaus on pyhä." Liiaksi mielipide, yritys päästä asiayhteyteen, kuten tässä.

Melankolia tuottaa ankaran punnitun ajatuksen. Ei kai se ole vain mielipide?

18.3.09

Julkisia mielenliikkeitä

1. Julkinen moraali Suomessa on vahtimisen, paljastamisen ja vahingonilon moraalia, joka on naamioitu kunniallisuudeksi, rehellisyydeksi ja huolenpidoksi. Vähäväkisessä maassa kuka tahansa voidaan ottaa julkisuuden kämmenelle tarkasteltavaksi. Niitä yksityisiä mielenliikkeitä, joihin jumalankuvat eivät vielä pääse käsiksi, niitä valvoo itse Jumala. Näin meidän esivanhempiamme, vanhempiamme ja meitä on opetettu ja näin me opetamme. Tämän maan kansalaiset eivät ole itsepäisiä. He ovat kuuliaisia ja uskovat, vaikka eivät näe. Me otamme lääkkeemme, niistämme nenämme ja nostamme housumme. Herran pelossa ei suomalainen ole viisauden alkua pitemmälle päässyt.
   - Seppo Knuuttila, "Korppi korpin silmää nokkii" 
(Ryhmätyö 4/1986), Entinen aika, nykyinen mieli,
Gummerus, Jyväskylä, 2008, s. 48.


Luin kirjakaupassa tämän kohdan ja pysähdyin: Knuuttilahan on nero! Tunnistan tekstistä maani ja itseni.

Mitä tällainen kritiikistä ilahtuminen merkitsee? Huomaan huokaavani ja kysyväni, mahtaako nykynuoriso enää ymmärtää kurjan kotomaamme koko kuvaa. Olen nähtävästi tulossa vanhaksi taas, vaikka juuri luulin päässeeni pikkuvanhuudesta! Olenko polvessani ainoita, jotka jaksavat vaivata päätään kansallisilla neurooseilla (tai omillaan; tunnustan kutistaneeni Jumalan ajatuspoliisiksi kalloni sisään, ja kummallista on, miten vähän olen ehtinyt reflektoida tätä seikkaa!)? Välittyykö tuttuuden kokemus ystävilleni, joille annoin lahjaksi tämän kirjan? Lienenkö jäänne, ikävuosiani muinaisempi?

12.3.09

Työhuone

En löydä itseäni asunnostani. En lähde matkoille. Vuokraan työhuoneesta osuuden.

Onko tässä ratkaisu? Luulen, että on. Kun tekee ratkaisun, latteudet sallittakoon, siispä: pitäkää peukkuja, aloitan puhtaalta pöydältä – miksei sille pöydälle voisi hankkia vaikkapa divarissa näkemäni 50-luvun saksalaisen metsästysoppaan (eikä tarvitse lähteä matkoille).

Onneksi kyseessä ei ole mikään koulu eikä konttori, ei oppimiskeskus eikä piirustussali, ei mikään sellainen, jossa kaikki ovat toistensa kilpailijoita.

Ainoa harmin aihe on, etten keksinyt tätä aiemmin. Olen sotkenut olotilani ja käynyt levottomaksi. Heikki Salo laulaa hirvittävän ärsyttävästi mutta mieleenjäävästi (siteeraan muistinvaraisesti): "Hei älä koskaan ota runoilijaa luoksesi asumaan. Se murheitaan nurkkiisi piilottaa ja kaataa kaljaa sun kitaraan." Olen omassa persoonassani antanut tuon runoilijan pesiytyä kaikkiin pölynpesiin sisällä ja ulkona, ilman kitaraa ja ilman kaljaa – eivätkä nuo kaksi edes mahdu samaan säkeistöön nurkkiin piilotettujen surujen kanssa, nyt kun tarkistin, miten sanat laulussa [oikein] kulkevat.

10.3.09

Aforismi siis

Aforismi keskittyy olennaiseen. Mihin tahansa.

Yrittää olla pureva. Kuuluu haukahdus.

Yrittää olla itselleen kerrankin suora. Siihen kyyristyy.

Aforismi, kansallinen, kansanvalistuksellinen, satiirinen, antikvaarinen formaatti. Tai sielun muotti.

Ja fermaatti.

9.3.09

Johdatus alakulo-oikeuteen

Eräät halveksivat elämää, koska se on esine, joka valmistuu itsestään.

Jokainen on minä. Halveksivat tätä.

Ryhdy prosaistiksi. Kuvittele paha. Näytä se. Äläkä valita.



Mutta ennen kuin alat suoltaa liuskojasi, lue Risto Niemi-Pynttärin huomiot melankolisen bloggauksen todellisuudesta. [Klo 21.30: luulin todella kirjoittaneeni "poliittisuudesta", kuten oli tarkoitukseni.] Julkinen tunne on poliittinen. Jos kirjoitettu melankolia herättää ärtymystä tai muita tunteita, se on yhteiskunnallisesti relevantti ilmaisurekisteri. Eikä mitään uutta auringon alla...



Tee jotain. Toisten tunteille. Tunne.

7.3.09

Elämää psykokulttuurissa

Onko joku tahallaan kypsä tai epäkypsä?

Moraalinvartijat ovat lakanneet uskomasta ihmisiin, mutta jaksavat syyttää niitä, jotka jaksavat kuunnella.

Ihmisen syyttäminen muistuttaa jo koneen potkimista... Kokeilee noita konsteja itseensä.

27.2.09

Robot Showboat

Taidan olla hieman masentunut. (Hesarin Depismän on mainio sarjakuva; miksei siitä lue verkossa mitään?)

Kielelle annetut rajat ovat maailmalle annetut, eikä niiden takana ole luonto vaan loputon sopimusmagia, joka, kuten magia aina, voi olla niin valkoista kuin mustaa.

"Sanamagiaa." Onko muunlaista? Sanoille on annettu valta, ihmisten yli.

Kirkas järki on niillä, joilla on siihen varaa. Eikä varsinaisesti niilläkään.

Kaikki valta on ulkoistamista.

Alakuloisena en hallitse juuri mitään. Paitsi alakuloisen aforistisen tyylin, melko hyvin.

Tyyli on valtaa, vaikkei haluaisi.

Se, joka ei halua valtaa, hamuaa täydellisyyttä.

Sanat käyttävät meitä, minkähän hyväksi?

20.2.09

Lapsenko, valonko

Miksiköhän olen toisten nurkissa aktiivisempi kuin kotipesässäni? Siksikö, että majailen verhojen takana liian pimeässä, vai ainoastaan siksi, että minulla on taipumusta käpertymiseen.

Taipumus jäädä, muuttua jäämistöksi, se lienee masennusoire.

Olen sosiaalisempi kuin nuorena kuvittelin. Ja kauempana autismista kuin toivoin olevani.

Ei ole helppoa tunnustaa menettäneensä jotain. Tätenkään takaisin ottaminen ei ole helppoa.

Edelleen toisinaan kun näen, että jokin on tarkoitettu aikuisille, ensireaktioni on, että se on minulta kielletty. Että se kuuluu toiseen, pahempaan maailmaan, joka ei minulle onneksi merkitse mitään. Vielä hetken aikaa olen ollut suurimman osan elämästäni ala- kuin täysi-ikäinen.

On ihmisiä, jotka elävät koko maailman puolesta häpeässä ja synnintunnossa lapsen edessä, inhoten ja vastustaen kaikkea, minkä katsovat lapsille sopimattomaksi. Olin lapsena juuri tuollainen.

17.2.09

ti aamuyö

Olen vasta oppimassa rakentamaan maailmoita. Vasta. Uudelleen. Uudestaan. Uudelleni, uudestani. Udellen,
udelmia, maailmiöitä havainnoitse-
maan alta käsin päin...

Epäforismeja

Älä käännä heille vastarintaasi,

Vala, sula hulluus vala.

Mitä puhinaa ja pöhnää vaati se eleettömyys.

Sekä se pieni perfektionismi, jolla voi itsensä hinnoitella ulos.

10.2.09

Professori

Professorina olisi paha olla. Jos esittäisin näkemykseni niin, että opiskelijat uskoisivat, haluaisivat uskoa tai toivoisivat uskovansa niihin, olisin heidän tiellään. Jos he eivät voisi uskoa, olisin heidän tiellään. Helpon naureskelun kohteenakin olisin heidän tiellään. Jos rikkoisin heidän illuusionsa tai jos vahvistaisin niitä, olisin yhtä lailla heidän tiellään. Jos todella innostaisin, olisin tiellä. Ja jos ohjaisin, voisin tehdä sen vain asettumalla tielle.

Provokaatio

Ne, jotka provokaatiosta provosoituneina alkavat päivitellä ja moralisoida, joutuvat tyypillisesti hieman tragikoomiseen rooliin, mutta tätä reaktiota osoittelevat, päivittelevät ja moralisoivat ne vasta naurettavia ovat. Jopa naurettavampia kuin minä, joka täällä korkealla osoittelen.

30.1.09

Eilisistä muistiinpanoista

Olen skeptinen pietisti-positivisti: en hyväksy itseluottamusta, koska en usko sen paremmin introspektion kuin tekojenkaan todistusvoimaan. Olen individualisti, jolle "usko itseen" on mieletön käsite tai ainakin mahdoton oikeuttaa uskomuksena. Luulen, että tällainen ajattelumalli on maassamme melko tavallinen.

Öisistä muistiinpanoista

Nyt saa oppia, entä sitten?

Minkä tietopuhe peittää, mihin ikään asti? Olemmeko palaamassa valtayhteiskuntaan?

Mikä on aitoa skeptisyyttä, mikä itsesensuuria? Lamautinpas itseni, kun opin viisastelemaan ja penäämään tietoa. Mutten riittävän kätevästi.

Kysyessään on eniten yksin. Pälyillessään näyttää sen. Vielä yksinäisempää on koettaa vastata itse.

Kirjoittajan täytyy olla avoimesti hullu, sivu suun auki, muu ei auta.

27.1.09

Ominaisuus

Eräs kauhun laji: kohtaat ystäväsi (jos mainitsisi vielä erikseen "läheisen", se kuulostaisi samalta kuin "omainen") uudelleen toimittajan/papin/kauppiaan/juristin/tukijan/opettajan/... ominaisuudessa.

Suvun, ystäväpiirin ja järjestäytyneen yhteiskunnan väliset rajapinnat ovat pelon ja häpeän kondensaattoreita.

Liian puisevana alkujaan hylätty

En näe metsää puilta

Pienikin puu vaikuttaa metsän ilmeeseen arvaamattomalla tavalla,
etenkin
juuri se joka näkyy keittiön kapeasta ikkunasta ikkunasta
jonka valkorunkoon valo osuu siten silloin ja silloin
varjon laatua ja vaikutusta
eri vuodenaikoina

En näe puita puulta
puuta oksilta
rungon mutkilta
kun puu on kaadettu
miltä metsä näytti, kun se vielä seisoi paikallaan.
Puuta ei voi kirjoittaa,

se on hallitsematon.

26.1.09

Kysymyksiä ennen kuin juon kahvia

Mitä taloutemme hakee? Riskinoton ja riskienhallinnan yhtaikaista maksimointia? Kekseliäisyyden ja sen ennakoinnin tasatahtia täydessä vauhdissa?

Emergoituuko järjestelmästä ja sen osien osaamisista paha kollektiivinen perfektionismi, Medusan pää, suuri Narkissos, hallitsemattoman hallinnan musta aukko, miljardi tervettä minäkuvaa tapahtumahorisontin yllä?

25.1.09

Tommipommilaisia sormiharjoituksia

Uni on tuhlausta. Se on kaiken luovan toiminnan malli.

Jos problematiikassa on piilotettuja tasoja, yritykset pureutua siihen tuottavat tilanteita, joissa ajatus ei vain näytä pääsevän eteenpäin.

Logiikan edessä on koomista nolostella.

Vapaana viitsii tehdä asioita, jotka eivät vaadi mitään.

Innoitus tai innostuminen on kyvyistä korkein. Jos se vahingoittuu, muutkin kärsivät.

Jos halua kirjoittaa modernistisesti, kannattaa kuunnella jatsia. (Konstit on moderniteetin ydin: kyse on tekniikasta, mitäpä sitä kieltämään.)

Pelkät piirustukset eivät koskaan käy tekniikasta.

Jos jazz muistuttaa ajattelua, kyse ei varmaan ole pelkästään sen
improvisatorisesta luonteesta.
improvisatori... Mietiskelyä ilman hiljentymistä.

Tampereella keskustelimme, sovimme vaihtokaupat radioista. Sain mukaani mainion taustamusiikkilaitteen.

Elämäntyylit ovat tekniikoita. Lehdistä näkee vain pintatason.

Aforismeja tulee kirjoittaa niin, ettei mikään ole niin helppoa kuin aforismien kirjoittaminen.

Runoja tulee kirjoittaa
niin ettei mikään ole
niin helppoa kuin runojen kirjoittaminen.

Virheitä on tehtävä. Muuten ne eivät kasaudu.

Parhaat huomautukset ovat aiheettomia.

22.1.09

Nykynäkö

Aikaperspektiivini, kuten tällä palstalla sopii ilmoittaa, on kaventunut, koska olen jossain määrin ahdistunut ja tunnen itsessäni sellaisen orastavan vetäytymisen tarpeen, jota nykyään kai nimitetään depressioksi. On vaikea puhua menneestä ja tulevasta. Tulevaisuus muistuttaa menneisyydestä ja menneisyys tulevaisuudesta. Nykyhetki on tämän myrskyn silmä. Mutta siitäkin on vaikea puhua, sillä puhe – ja etenkin kirjoitus – on oikotie jälkiviisauteen. Suunnitelmiin. Konstruktioihin. Kontrafaktuaaleihin. Manipulaatioon. Diskursseihin, terminologioihin, professionalismiin, identiteetteihin. Maailman tuuliin tosiaankin.

Puhe ja kirjoitus eivät pysähdy hetkeen, mutta jokin ajattomuuden illuusio välähtää hetkittäin niissä niissä kohdissa, joissa mielen ja kielen hypähdys saavuttaa yläkuolokohtansa. Toisin kuin jokin kokemus- ja kehotekninen joogalento, (jokin) runous on intersubjektiivinen esteettinen ilmiö, yritys leijua siinä hypyssä, joka tapahtuu merkistä merkitykseen ja sielusta toiseen ja jonka intentionaalista potentiaalia ei mikään päämäärä vielä rajaa. Sanoin pitää meidän siis yrittää: vaikeneminen on keinotekoinen muoto; vain kommunikaatio on omaehtoista.

11.1.09

On synkkä, hämärä yö

Kirjoitan aforismeja. Niistä uhkaa tulla synkkiä ja hämäriä. Kun yritän kätkeä synkkyyden ja hämäryyden, niistä tulee vielä synkempiä ja hämärämpiä. Toivoisin, että tämä olisi kuva jostain, mutta ikkunan takana on pimeää, eikä siellä näy yhteiskuntaa saati kirjallisuuden arvosteluperusteita vaan kuuluu vain sade; eikä ole sateen vika, jos kuulostan teennäiseltä, ei sen vika, jos haluankin sotkea hienostelevat lauseeni. Sateen vika tämä ei ole.

10.1.09

Tahdottomuuden puuska

Olen antanut näkökantojen törmätä ja annihiloitunut.

Lukemus

On outoa lukea
ja kirjoittaa:
toisten kokema tulee vastaan kuin oma,
oma kuin toisten.

Mikä vähä siitä on tietoa, joka auttaa?

9.1.09

Hampaan kolo

Suutuntemusten mystinen fenomenologia: miksi lievä hammassärky tuntuu siltä, kuin se olisi vaivannut aina juuri samassa paikassa?

Ehkäpä siksi, ettei se ole sitä, mitä kuvittelee. Ehkäpä siksi, ettei se kerrokaan mitään uutta.

Tarina on tylsä ja arkinen: Tunsin jo marraskuussa takimmaisen poskihampaan takana (ylhäällä, oikealla) teräväreunaisen kolon. Tunsin suussani karieksen maun, hammas tuntui heikolta, ja olin varma, että ainut hammaspinta, jota ei näe peilistä ja jota ei ole tajunnut sohia harjallakaan, on kostanut ja kehittänyt suuren reiän. Seurasin kielelläni reiän kasvamista ja muistelin aiemmin mädäntynyttä viisaudenhammasta. Tästä rautahampaastakin tulisi entinen, ellen kohta ennättäisi ammattilaisen vastaanotolle.

Tänä aamuna pääsin näyttämään vaivaani: ilmeni, että hampaassa todellakin on vain kolo. Olin kai saanut sen helläksi arastelemalla, varomalla ja luulosairastamalla. Vastakkaiselta puolelta neloshampaasta löytyi pieni reikä, joka paikattiin.

Pyry

Pyry pakkasen perästä, paha ilma pakkasesta.

Pyrylle ei voi, mutta pyryssä viipymiselle voi.

Edellinen on ikimuistoinen kansanviisaus, jälkimmäinen eilispäiväinen: noin kaunopuheisesti valisti muuan äiti tytärtään lumeen peittyvällä Fredrikinkadulla. Allekirjoittanut ohikulkija kirjoitti sanat muistiin.

Nyt kaikki tietenkin sulaa. Mutta tahdon uskoa nuoreen tajuntaan, joka viehättyy toistoista ja ellipseistä. Jos minulla joskus on lapsia, haluan oppia...

5.1.09

Päiväsäkeitä

Katto piirtää seinään
varjon, horjun
tyylilajien välillä.

Perättäisiä peltikattoja
mustat saumat
pystyssä, poikkiraidat lunta. Tilhiä.

4.1.09

Markkinahuvit

Vapailla markkinoilla jotkut ostavat köyhyyden. Sirkushuveissa menee leipä väärään kurkkuun. Vapaa omatekoinen ja yhteinen kansallinen kakku – samaan hengenvetoon! Ruoskatemppu kouristaa vatsanpohjaa. Vierasmaalainen klovni lyllertää pussihousuissa ja huutaa kuin humalainen, eikä sellainen naurata suomalaista. Ettekö keksisi mitään omaperäisempää? Älkäämme moittiko häntä, joka tuntee kykynsä, koko velkasumman.



Lisäys: horjun tässä kahden tyylilajin välillä enkä osaa päättää, pitäisikö sanojen "kouristaa" ja "vatsanpohjaa" väliin lisätä sana "selittämättömästi" vai ei.

Aikasarja

menneisyys – tulleisuus – meneväisyys – tulevaisuus

2.1.09

Ottaisin ihan teen


Mielikuvitushan on tarkoitettu juuri meille amatöörieläjille! Ne, jotka omistavat elämänsä ehdot, eivät tarvitse sitä: omistajan tai tämän palkkaaman henkilön tehtävä on hahmottaa ennalta ne aidot mahdollisuudet, jotka omistus avaa. Muiden osaksi jää fantasia tai vakavammin elämän yleensä kuvitteleminen; tai jos harrastukseen ei ole resursseja, pelkkä privaatti kokeminen, käytännössä kärsimys, joka pakottaa subjektinsa fatalismiin, mystiseen niin kuin venäläisen, järkeiltyyn niin kuin suomalaisen.

Nähtävästi minun on oikeutettava kuvittelu jotenkin, vaikkapa karnevalistisella pseudomarksilaisuudella. Paljon tavallisempaa on, että näennäisajattelu sijoitetaan realistiseen fiktiiviseen kehyskertomukseen (romaanimuoto on oikein mainio), jolla varmistetaan, että ilmaistu ajatus todella näyttää näennäiseltä. Kuvittelukyvyn sovelluksena fiktio siis peittää ja oikeuttaa matalamielisyyden ja uskonpuutteen, vaikka alun perin (ehkä luettuamme venäläisiä klassikoita) toivoimme sen vapahtavan meidät ajan, materian ja identiteetin mielivallasta.

Siitä, mihin uskoo tai mihin uskoo toisten uskovan, on helppoa kirjoittaa. Siitä, mihin ei usko tai mihin ei usko toisten uskovan, on vaikeaa. Ei tämä niin vaikeaa ole. Mutta kirjoittaja, joka ei kykene tarjoamaan kyynisyydelle rehellistä vaihtoehtoa, pettää ihanteensa, pettää lukijansa, pettää sen työn, johon on ryhtynyt.

Täyttä vastuutamme mielikuvituksen käyttäjänä emme kykenisi käyttämään koskaan. Minkä osan siitä voisin jättää pois: miten todellisuudessa mahdollisen pesuveden voiman voisi tammeta niin, ettei se tempaisi lasta?