30.1.09

Eilisistä muistiinpanoista

Olen skeptinen pietisti-positivisti: en hyväksy itseluottamusta, koska en usko sen paremmin introspektion kuin tekojenkaan todistusvoimaan. Olen individualisti, jolle "usko itseen" on mieletön käsite tai ainakin mahdoton oikeuttaa uskomuksena. Luulen, että tällainen ajattelumalli on maassamme melko tavallinen.

Öisistä muistiinpanoista

Nyt saa oppia, entä sitten?

Minkä tietopuhe peittää, mihin ikään asti? Olemmeko palaamassa valtayhteiskuntaan?

Mikä on aitoa skeptisyyttä, mikä itsesensuuria? Lamautinpas itseni, kun opin viisastelemaan ja penäämään tietoa. Mutten riittävän kätevästi.

Kysyessään on eniten yksin. Pälyillessään näyttää sen. Vielä yksinäisempää on koettaa vastata itse.

Kirjoittajan täytyy olla avoimesti hullu, sivu suun auki, muu ei auta.

27.1.09

Ominaisuus

Eräs kauhun laji: kohtaat ystäväsi (jos mainitsisi vielä erikseen "läheisen", se kuulostaisi samalta kuin "omainen") uudelleen toimittajan/papin/kauppiaan/juristin/tukijan/opettajan/... ominaisuudessa.

Suvun, ystäväpiirin ja järjestäytyneen yhteiskunnan väliset rajapinnat ovat pelon ja häpeän kondensaattoreita.

Liian puisevana alkujaan hylätty

En näe metsää puilta

Pienikin puu vaikuttaa metsän ilmeeseen arvaamattomalla tavalla,
etenkin
juuri se joka näkyy keittiön kapeasta ikkunasta ikkunasta
jonka valkorunkoon valo osuu siten silloin ja silloin
varjon laatua ja vaikutusta
eri vuodenaikoina

En näe puita puulta
puuta oksilta
rungon mutkilta
kun puu on kaadettu
miltä metsä näytti, kun se vielä seisoi paikallaan.
Puuta ei voi kirjoittaa,

se on hallitsematon.

26.1.09

Kysymyksiä ennen kuin juon kahvia

Mitä taloutemme hakee? Riskinoton ja riskienhallinnan yhtaikaista maksimointia? Kekseliäisyyden ja sen ennakoinnin tasatahtia täydessä vauhdissa?

Emergoituuko järjestelmästä ja sen osien osaamisista paha kollektiivinen perfektionismi, Medusan pää, suuri Narkissos, hallitsemattoman hallinnan musta aukko, miljardi tervettä minäkuvaa tapahtumahorisontin yllä?

25.1.09

Tommipommilaisia sormiharjoituksia

Uni on tuhlausta. Se on kaiken luovan toiminnan malli.

Jos problematiikassa on piilotettuja tasoja, yritykset pureutua siihen tuottavat tilanteita, joissa ajatus ei vain näytä pääsevän eteenpäin.

Logiikan edessä on koomista nolostella.

Vapaana viitsii tehdä asioita, jotka eivät vaadi mitään.

Innoitus tai innostuminen on kyvyistä korkein. Jos se vahingoittuu, muutkin kärsivät.

Jos halua kirjoittaa modernistisesti, kannattaa kuunnella jatsia. (Konstit on moderniteetin ydin: kyse on tekniikasta, mitäpä sitä kieltämään.)

Pelkät piirustukset eivät koskaan käy tekniikasta.

Jos jazz muistuttaa ajattelua, kyse ei varmaan ole pelkästään sen
improvisatorisesta luonteesta.
improvisatori... Mietiskelyä ilman hiljentymistä.

Tampereella keskustelimme, sovimme vaihtokaupat radioista. Sain mukaani mainion taustamusiikkilaitteen.

Elämäntyylit ovat tekniikoita. Lehdistä näkee vain pintatason.

Aforismeja tulee kirjoittaa niin, ettei mikään ole niin helppoa kuin aforismien kirjoittaminen.

Runoja tulee kirjoittaa
niin ettei mikään ole
niin helppoa kuin runojen kirjoittaminen.

Virheitä on tehtävä. Muuten ne eivät kasaudu.

Parhaat huomautukset ovat aiheettomia.

22.1.09

Nykynäkö

Aikaperspektiivini, kuten tällä palstalla sopii ilmoittaa, on kaventunut, koska olen jossain määrin ahdistunut ja tunnen itsessäni sellaisen orastavan vetäytymisen tarpeen, jota nykyään kai nimitetään depressioksi. On vaikea puhua menneestä ja tulevasta. Tulevaisuus muistuttaa menneisyydestä ja menneisyys tulevaisuudesta. Nykyhetki on tämän myrskyn silmä. Mutta siitäkin on vaikea puhua, sillä puhe – ja etenkin kirjoitus – on oikotie jälkiviisauteen. Suunnitelmiin. Konstruktioihin. Kontrafaktuaaleihin. Manipulaatioon. Diskursseihin, terminologioihin, professionalismiin, identiteetteihin. Maailman tuuliin tosiaankin.

Puhe ja kirjoitus eivät pysähdy hetkeen, mutta jokin ajattomuuden illuusio välähtää hetkittäin niissä niissä kohdissa, joissa mielen ja kielen hypähdys saavuttaa yläkuolokohtansa. Toisin kuin jokin kokemus- ja kehotekninen joogalento, (jokin) runous on intersubjektiivinen esteettinen ilmiö, yritys leijua siinä hypyssä, joka tapahtuu merkistä merkitykseen ja sielusta toiseen ja jonka intentionaalista potentiaalia ei mikään päämäärä vielä rajaa. Sanoin pitää meidän siis yrittää: vaikeneminen on keinotekoinen muoto; vain kommunikaatio on omaehtoista.

11.1.09

On synkkä, hämärä yö

Kirjoitan aforismeja. Niistä uhkaa tulla synkkiä ja hämäriä. Kun yritän kätkeä synkkyyden ja hämäryyden, niistä tulee vielä synkempiä ja hämärämpiä. Toivoisin, että tämä olisi kuva jostain, mutta ikkunan takana on pimeää, eikä siellä näy yhteiskuntaa saati kirjallisuuden arvosteluperusteita vaan kuuluu vain sade; eikä ole sateen vika, jos kuulostan teennäiseltä, ei sen vika, jos haluankin sotkea hienostelevat lauseeni. Sateen vika tämä ei ole.

10.1.09

Tahdottomuuden puuska

Olen antanut näkökantojen törmätä ja annihiloitunut.

Lukemus

On outoa lukea
ja kirjoittaa:
toisten kokema tulee vastaan kuin oma,
oma kuin toisten.

Mikä vähä siitä on tietoa, joka auttaa?

9.1.09

Hampaan kolo

Suutuntemusten mystinen fenomenologia: miksi lievä hammassärky tuntuu siltä, kuin se olisi vaivannut aina juuri samassa paikassa?

Ehkäpä siksi, ettei se ole sitä, mitä kuvittelee. Ehkäpä siksi, ettei se kerrokaan mitään uutta.

Tarina on tylsä ja arkinen: Tunsin jo marraskuussa takimmaisen poskihampaan takana (ylhäällä, oikealla) teräväreunaisen kolon. Tunsin suussani karieksen maun, hammas tuntui heikolta, ja olin varma, että ainut hammaspinta, jota ei näe peilistä ja jota ei ole tajunnut sohia harjallakaan, on kostanut ja kehittänyt suuren reiän. Seurasin kielelläni reiän kasvamista ja muistelin aiemmin mädäntynyttä viisaudenhammasta. Tästä rautahampaastakin tulisi entinen, ellen kohta ennättäisi ammattilaisen vastaanotolle.

Tänä aamuna pääsin näyttämään vaivaani: ilmeni, että hampaassa todellakin on vain kolo. Olin kai saanut sen helläksi arastelemalla, varomalla ja luulosairastamalla. Vastakkaiselta puolelta neloshampaasta löytyi pieni reikä, joka paikattiin.

Pyry

Pyry pakkasen perästä, paha ilma pakkasesta.

Pyrylle ei voi, mutta pyryssä viipymiselle voi.

Edellinen on ikimuistoinen kansanviisaus, jälkimmäinen eilispäiväinen: noin kaunopuheisesti valisti muuan äiti tytärtään lumeen peittyvällä Fredrikinkadulla. Allekirjoittanut ohikulkija kirjoitti sanat muistiin.

Nyt kaikki tietenkin sulaa. Mutta tahdon uskoa nuoreen tajuntaan, joka viehättyy toistoista ja ellipseistä. Jos minulla joskus on lapsia, haluan oppia...

5.1.09

Päiväsäkeitä

Katto piirtää seinään
varjon, horjun
tyylilajien välillä.

Perättäisiä peltikattoja
mustat saumat
pystyssä, poikkiraidat lunta. Tilhiä.

4.1.09

Markkinahuvit

Vapailla markkinoilla jotkut ostavat köyhyyden. Sirkushuveissa menee leipä väärään kurkkuun. Vapaa omatekoinen ja yhteinen kansallinen kakku – samaan hengenvetoon! Ruoskatemppu kouristaa vatsanpohjaa. Vierasmaalainen klovni lyllertää pussihousuissa ja huutaa kuin humalainen, eikä sellainen naurata suomalaista. Ettekö keksisi mitään omaperäisempää? Älkäämme moittiko häntä, joka tuntee kykynsä, koko velkasumman.



Lisäys: horjun tässä kahden tyylilajin välillä enkä osaa päättää, pitäisikö sanojen "kouristaa" ja "vatsanpohjaa" väliin lisätä sana "selittämättömästi" vai ei.

Aikasarja

menneisyys – tulleisuus – meneväisyys – tulevaisuus

2.1.09

Ottaisin ihan teen


Mielikuvitushan on tarkoitettu juuri meille amatöörieläjille! Ne, jotka omistavat elämänsä ehdot, eivät tarvitse sitä: omistajan tai tämän palkkaaman henkilön tehtävä on hahmottaa ennalta ne aidot mahdollisuudet, jotka omistus avaa. Muiden osaksi jää fantasia tai vakavammin elämän yleensä kuvitteleminen; tai jos harrastukseen ei ole resursseja, pelkkä privaatti kokeminen, käytännössä kärsimys, joka pakottaa subjektinsa fatalismiin, mystiseen niin kuin venäläisen, järkeiltyyn niin kuin suomalaisen.

Nähtävästi minun on oikeutettava kuvittelu jotenkin, vaikkapa karnevalistisella pseudomarksilaisuudella. Paljon tavallisempaa on, että näennäisajattelu sijoitetaan realistiseen fiktiiviseen kehyskertomukseen (romaanimuoto on oikein mainio), jolla varmistetaan, että ilmaistu ajatus todella näyttää näennäiseltä. Kuvittelukyvyn sovelluksena fiktio siis peittää ja oikeuttaa matalamielisyyden ja uskonpuutteen, vaikka alun perin (ehkä luettuamme venäläisiä klassikoita) toivoimme sen vapahtavan meidät ajan, materian ja identiteetin mielivallasta.

Siitä, mihin uskoo tai mihin uskoo toisten uskovan, on helppoa kirjoittaa. Siitä, mihin ei usko tai mihin ei usko toisten uskovan, on vaikeaa. Ei tämä niin vaikeaa ole. Mutta kirjoittaja, joka ei kykene tarjoamaan kyynisyydelle rehellistä vaihtoehtoa, pettää ihanteensa, pettää lukijansa, pettää sen työn, johon on ryhtynyt.

Täyttä vastuutamme mielikuvituksen käyttäjänä emme kykenisi käyttämään koskaan. Minkä osan siitä voisin jättää pois: miten todellisuudessa mahdollisen pesuveden voiman voisi tammeta niin, ettei se tempaisi lasta?