24.2.10

Oodi nuorille matemaatikoille

Jokainen, joka uskoo vilpittömästi järkeen ja älyyn,
on taipuvainen väheksymään kuria
ja järjestystä
ja radikalisoitumaan menettäessään uskonsa.

Jokainen, joka uskoo vilpittömästi filosofiaan,
on dissidentti (usein tietämättään)
ja taipuvainen
radikalisoitumaan menettäessään uskonsa.

Jokainen, joka uskoo vilpittömästi Jeesukseen,
on vähintään kryptoanarkisti
ja altis
radikalisoitumaan menettäessään uskonsa.

Kyynisyys pelastaa systeemin,
toistaiseksi.

Miten käy järjen?
Miten käy filosofian?
Mitä kuuluu Jeesukselle?

Elatiivinen sarja

Päivittäin saamme lukea tuhansia kirjoituksia metaforien vaaroista emmekä juuri muista.

Mistä vainoharhainen erehtyy? Vainoajista, kohteesta.

Ajasta kenties. Paikasta.

Kieli tulee puhujista, läähättää ja hytisee.

Terve ruumis liikkuu vapaasti, mutta kyse ei ole terveydestä.

Terve mieli liikkuu vapaasti, mutta kyse ei ole terveydestä.

Terve runous liikkuu vapaasti, mutta kyse ei ole terveydestä.

Kyse on sanasta "terve" muttei terveydestä.

Puhe tulee meistä ulos ja palaa kaikissa merkityksissään.

23.2.10

Kansanluonne



(Hahmot ovat tässä lähempänä toisiaan kuin paperilla.)

19.2.10

Yksinkertainen 2

Tiedeihmiset haastatteluissa, ylpeitä uteliaisuudesta, ilosta. Lapsen hyveistä. Tahtoisin unohtaa, millaista kateutta tämä voi herättää.

Tahtoisin unohtaa ärsyyntymisen syyt. Tahtoisin unohtaa tämän tahtoni unohtaa.

Yritän yhä nähdä uusia unia, vaikka miellän, että unipersoonani on yhä sama kuin lapsena, hieman ärsyttävä. Kenties se on monelle teistä tutumpi kuin tämän kirjoittajalle. Se minä.

Luulen, ettei runous ole sitä, että lakkaa puhumasta omassa asiassaan.

18.2.10

Yksinkertainen 1

Rakkaus on leimautumisilmiö, älyllisyyttä perustavampi, yksinkertainen mutta hämmentävän kokonaisvaltainen.

Lapsellinen?

Negatiiviset tunteet ilmaisevat puutetta ja pettymystä. Viha on haava jossain, ei itsenäinen substanssi. Eikä se haava tunnu vain egossa tai omassa halussa: harva meistä syntyy psykopaattina ja harvalla yksivuotiaalla on yksinäinen sielu.

Missä se tuntuu?

Pidän teistä, lukijani, ja yritän tarjota jotain niin kuin kissa tuo hiiren emännälleen – pieni, umpimähkäinen, hyvin subjektiivinen ele – enkä tietenkään voi olla itsetyytyväinen kuin kissa: pettymyksen tunteet vuorottelevat syvän toiveikkuuden kanssa, kun huomaan, miten usein juuri puute pakottaa minut kirjoittamaan (raivo) ja olemaan kirjoittamatta (vetäytyminen). Tämän puutteen tiedostamisella on sykliset rytminsä, opiskelun ja itsetutkiskelun vuorottelu, ajattelun tarve...

Osa varhaisesta uteliaisuudesta tyrehtyi turvallisuuden puutteeseen. Kun nielin pettymykseni, elinpiirini rajautui pieneksi, rajasi ulkopuolelleen kaihoni kohteet ja jäi sisältä oudon ontoksi.

Kykyni kiintyä saattoi vahingoittua: se, miten vaikea minun on omistautua kenellekään tai millekään, on paljastunut vasta vähitellen. Vetäydyin nuorena romantiikan taakse, koskemattomuuteen, sillä ne rauniot, joissa harhailin, näyttivät harvoin yleviltä.

Hämmästelen patetiaani. Häpeilen hieman – myös tätä hämmästystäni.

Tuntisinpa itseni. Eräs aikuisen velvollisuuksista lasta kohtaan on tuntea oma lapsuutensa.

Tein viime viikonloppuna hämmentävän nostalgiamatkan varhaisimman ikäni maisemiin. Tahtoisin kirjoittaa aiheesta, mutta se tuntuu liian hämärältä, liian privaatilta, liian vaikealta, liian mystiseltä. Lapsuus on eittämättä vaarallinen päihde, yhteismitaton yhteiskunnan kanssa.

Kypsyminen? Jospa ensin lakkaisi pelkäämästä lapsuutta.

11.2.10

Uusi kirjamainos

epätyypillinen masennus
epätodellinen olo
epätavallista elämää
epätasajalka
epätoivo
epätasainen pulssi
epätyypillinen autismi
epätarkkuusperiaate
epätodellinen olotila
epätodellisuuden tunne
epätieteellinen seura
epätietoisuus
epätila
epätietoinen
epätiede

epätietokirja

10.2.10

Pieni romanttis-surrealistinen manifesti

Kun suu jää auki, kun mikrofoni jää auki, mitä kuuluu?

Oman puheen kaiku, toisto, kierto, sointi, resonointi, verbaliikkalabaliikk..., versot ja repeämät, reverberaatio.

Mitään kilttiä runoheppaa ei ole ikinä ollutkaan. Runo kesytetyn syvyyden kivana kuvana on mielikuvituksen, häikäilemättömän valikointikykymme ja -halumme, tuotteena niin puhdas kuin on mahdollista. Moninkertaisesti epätosi.

Se, mikä sanojen vilkkeestä todella syntyy, on hirviö, epäsikiö, yhtä pelottava kuin ne luuranko-oliot, joita vastaan se huomaa nousevansa.

8.2.10

Itä

Tunnustan kaivanneeni itään. Jatkan tästä lisää, jahka kehtaan. Enhän minä Venäjälle, kunhan edes Savoon. Sinne, missä maasto on rikkinäistä ja pienipiirteistä ja ihminen pyöreämpi kuin Härmässä. Kunpa tietäisittekin! Lupsakkuuden tavoitteleminen tekee haikeaksi, muistuttaa kasvuympäristöni väheksymästä verenperimästä, pienelämisen salaisesta mielestä, vielä jossain viipyilevästä kaskisavusta...

Jos kaivautuisin tarpeeksi syvälle menneeseen, voisi juurteni havauta hakeutuvan hitaasti ajassa taaksepäin kohti itää. Rönsyjä ne ovat, eivät juuria. Maakansan haarautuva maavarsi.

Olen kotoisin sieltä, missä savolaiskiila törmää eteläisen Pohjanmaan lakeuksiin ja rannikon ruotsinkieliseen asutukseen. Varhaisimman lapsuuteni vietin syvällä Järviseudulla, mutta kouluni kävin jäyhien pohjalaisten keskellä. Ne ihmiset, joihin lapsena vahvimmin, hämmentävimmin kiinnyin, tulivat jostain idempää ja usein palasivatkin sinne, kadotakseen.

2.2.10

Kasvutarina

Deprivaation yöstä

Olen vältellyt mielipidekirjoittelua, olen vältellyt namedroppingia, olen vältellyt, olen vältellyt... Tämä blogi kärsii estoista, joista sen pitäisi vapautua; onhan sen kirjoittajakin monessa suhteessa paljon vapautuneempi kuin muinoin aloittaessaan verkkojulkaisemisen. Terapian vauhdittamiseksi kohdistan blogiini ystävällisen katseen. Kas noin.

Vakavammin puhuen en pidä edellisen kappaleen tekopirteydestä. Ja blogissa pitäisi olla kyse jostain sellaisesta, mistä kirjoittaja pitää.

Jokin säädyllisyydentunne vain estää kertomasta mistä pidän.

On paljon tyydyttävämpää osoittaa se, tehdä se. Saada aikaan asia, josta voisi sanoa pitävänsä. Tätä on luovuus kaikkein hedonistisimmillaan ja samalla ankarimmillaan; paradoksaalisesti luovuus ei avarra vaan rajoittaa.

Etenkään kun se ei onnistu.

Mutta olenko synnyttänyt tämän luovuus- ja omaehtoisuuskäsityksen, tämän pakon, omasta tahdostani, vai ideologioiden puristuksessa, toisen vaatimuksesta? Mihin reagoin sillä? Kierränkö (tai kiertääkö tämä blogi) fetisistisesti jotain tabua kuin mustaa aukkoa?

Vastaus jää tapahtumahorisontin taakse.

Voidaan kuvitella paranoidi, joka kuluttaa kaiken energiansa vainoharhaisuutensa salaamiseen.

Rehellisyyden nimissä en ole varma epärehellisyydestäni. Tämä on tuskallisempaa kuin tietoinen epärehellisyys.

Häpeän aikaa itsessäni. Ei tarvitse ryhtyä aikalaiskriitikoksi, itsekritiikki riittää.

Ja on suunnilleen yhtä hedelmällistä.

Sitoutumattomuus kyynistää. Mieli kiertää oivallusten kehää.

Luullakseni tämä blogi tarvitsee lisää materiaalia: kyniä ja papereita, virikkeitä, tunnisteita, viittauksia ulkomaailman menoon. Värikkäitä kirjoja. (Edellinen merkintäni oli ensimmäinen kirjoittamani kirjaesittely – ensimmäinen käytännöllisesti katsoen ikinä.)

(Kun itsekritiikki juuttuu itseensä muuttuen umpiorunoudeksi, lounaan aika on korkea. Kehoni välittömien tuntemusten perusteella oletan, että näillä asioilla on jokin yhteys.)