Nimipäiväsarja

Kenties toivon, että sanat kertoisivat asioita itsestään. Asioista itsestään.

Elämäni on pikemminkin kokoelma kuin taideteos, vaikka ainakin runokokoelmia kai pidetään teoksina, pitkin piiloon jäävin hampain.

Mitä kiintymykseen tulee, jähmettyminen ei aina palvele kiinnittymistä.

Ilmaisuni ehdot irrottavat minut.

Julkinen tila, tähtitaivas ympärilläni. 

Haluan ruokkia hämmennystäni, enkä tiedä miksi.

Rakas äitimme näki viimeisen joulunsa.

Järjestelen sanoja puolustuslinjoiksi, mutta ne eivät riitä. Ketään en päästä lähelleni, päästä käsin hallitsen tämän mielen tilaa. Samaan aikaan tuuli ulvoo ja pyry pyörteilee – tuntuu suhteellisen lämpimältä ja sikäli sympaattiselta todeta tämä, vaan entä sitten? Ilmoittauduin puolittain läsnäolevaksi, tein myönnytyksen empirialle, kuka uskoo tai kenen tarvitsee uskoa? 

Olen oppinut kirjoittamaan kohtalaisen luontevasti virtailevaa sanamusiikkia, mutta heti kun korvani erottavat sen, silmäni näkevät, miten yksinäisestä lasihelmipelistä siinä on kyse. Voisin kirjoittaa loputtomasti tietyllä ylvään vetäytyvällä tyylillä, toivoa arabeskini lopulta kattavan kaiken kuin kuura, huurre, riite, härmä.