19.9.20

Liika-ajatuksista

En pitkästy helposti. En koskaan menettänyt kykyä keksiä omat leikkini vaan ryhdyin tilaisuuden tullen jalostamaan sitä.

Onko mahdollista, että yksinkertaisesti ajattelen likaa ja että minun oli vaikea sopeutua yliopistomaailmaan, koska akatemia (90-luvulla) oli minulle kuin kova huume?*


Ihailin ihmisiä, joiden uskoin ajattelevan vielä enemmän ja paremmin, ja tietenkin ihmettelin heidän sopeutumisvaikeuksiaan vielä enemmän kuin omiani. Vastentahtoisesti – ja ajan saatossa yhä pelokkaammin ja kärsivämmin – ihailin ja kadehdin myös pinnallisilta vaikuttaneita menestyjiä ja fanaattisen oloisia oman tiensä kulkijoita. Näiden kahden ihmistyypin eroa en individualistiseen sukupolveen individualistisessa ympäristössä kasvaneena outsiderina osannut hahmottaa likimainkaan riittävän selvästi: heidän identiteettinsä ja toimintamallinsa näyttäytyivät vuosi vuodelta hirviömäisempinä ja ylevämpinä, ja minusta itsestäni tuli yhä itseohjautuvampi, mahdoton ohjata, pinnalta kesy, sisältä sittenkin villi.


Toiset rentoutuivat alkoholin, liikunnan, joogan, ties minkä avulla. Minä olin niin kovassa ajattelukoukussa, etten halunnut rentoutua millään muulla kuin ajatuksen voimalla. Oman omaehtoisen havaintoni, oman sisäsyntyisen ajatukseni voimalla.



_____

*Oman risukkoisen ajattelijantieni Daavid Huume, jonka lupaama vapaus dogmaattisesta unesta osoittautui kalliimmaksi kuin kuvittelin.

Rakeinen lämpö

Yöllä, kun osa visuaalisesta aivokuoresta nukkuu vielä, natriumlampun martiaalinen kajo on joukko pieniä väripisteitä harmaalla pinnalla.

Tällaisina hetkinä sisäinen ja ulkoinen havainto ovat yhtä.

18.8.20

Luutaide

Näin muuten viime yönä unta kuuluisan suomalaisen kuvanveistäjän installaatiosta, jossa näyttelyvierasta pyydetään asettumaan pitkäkseen kapeahkon sängyn laidalle samoille ryppyisille lakanoille kuin ikivanha tummunut luuranko. 

Suonruskea luuranko on (luonnollisesti) alastomasta näyttelyvieraasta, minusta, ylevä ja taiteellinen. Onko hartaimmin harrastamani sanataide oikeastaan luutaidetta, menneiden kaivelua ja arkeologista luettelointia jonkin edellä käyvän elämänsäikähdyksen vallassa?

Tämän kesannolle jääneen blogini kielirekisteri on monin verroin elävämpi kuin kirjallisen päähankkeeni, niin rakas kuin jälkimmäinen minulle onkin.

Kielen voi tuntea jotenkuten tyydyttävästi, ihmistä ei. Siksi kai kirjoitan kielilähtöisesti ja harjoitan kaikenmoista metodista autismia suhteessa päivän puheenaiheisiin. Haluan elää ainakin hetken siinä uskossa, että tällaiset pyrkimykseni ovat täynnä mieltä. En haluaisi liiallisella erittelyllä vieraannuttaa itseäni tai mahdollista lukijaani niistä.


1.1.20

Ihminen on hyvä renki mutta huono isäntä.



Tekikö ihminen tulen omaksi kuvakseen? [2.1. klo 1.46]