Aikaistuja

Alussa oli

2012-01-20T06:21:00.001+02:00

Instituutio, jota ei perustettu.

Laki, jota ei säädetty.

Sopimus, jota ei tehty.

Järjestelmä, jota ei luotu.

Ote itsekritiikistä 2

2011-12-12T20:05:00.005+02:00

Itseäni ymmärtääkseni olen ajatellut. Ja pitäytynyt. Pidätellyt ja ajautunut.

Eikö ole turhamaista kuvitella, että kuvitteellisten hahmojen avulla voisi ylittää itsekeskeisyytensä, irtautua omia napojaan kiertävältä radalta, edes kirjoittajana. Vai onko tosielämässäkin kyse samanlaisesta kuvittelusta; kuvittelusta, jolla vain on toiminnallinen komponentti?

Minussa on lihaa ja verta, mutta aikeeni ja identiteettini ovat sepitteitä, joihin sepitteelliset tahot tahtovat minun uskovan. Jos siis luonnon ja kulttuurin välillä on ristiriita, niin se koskee minua ja luonnollisesti ahdistaa.

Ote itsekritiikistä

2011-11-13T12:33:00.009+02:00

Jännitteettömyys yltyy pian piinaavaksi: mahan täydeltä imeliä, triviaaleja harmonioita, konsonoivia kolmisointuja toinen toisensa jälkeen vailla minkäänlaista ajallista kokonaishahmoa tai käsitystä sävellajista. Ikään kuin paritanssin idea typistyisi varpaille astumisen ja muun kiusallisen läheisyyden välttämiseen.

Aivan kuin musiikki supistuisi pyrkimykseksi pitää nuotit mahdollisimman kaukana toisistaan...

(14.11. klo 10.33)
Näin etäällä lause, viisainkin, on kirjallisuudesta.

poetiikka, pyhittää keinot

2011-11-08T05:40:00.006+02:00

Koska runous on monumentaalinen virhe, onko ihme, jos toisten virheistä tulee sen materiaalia ja aikalaissatiirista sen säällisin päämäärä?

keskeislyyrisiä käänteitä

2011-11-07T18:19:00.001+02:00

että vaihtaisin piiriä ja että tajuntani olisi toisenlainen ja että olisin

toinen, että vaihtaisin untani, mahdoton ajatus. Mutta ilmaistavissa, en vain saa sidotuksi taivasta katuun, hiusrajaan, metsän

siihen itään sen harmaan oven takana, orientoituneeksi

ikkunasta, josta en ole katsonut vuosiin, polkuun, maisemaan

savenkarvainen sataa

lapsen lasiaisen läpi

siihen itään minä sinusta etsin, aikaiseen vuoteen

suuntaiseen ilmaan

näkyni ovat jo aikuisia, vierailevat harvoin, herooisuus kihonnut naamioni pintaan

Esipuheterapiaa

2011-10-31T00:31:00.005+02:00

"Tämä" on runouden klisee, joka viittaa tässä kliseisesti itseensä; on toisinaan vapauttavaa kiemurrella kiusaantuneesti yhdessä. Tässä. Tämä on tuskailun rituaali. Tämä on kaunis tapa.

Tällöin ja tällöin tämä lankeaa kirjoitettavaksi.

Tämä on rakenneteoria, tämä on pleonasmi, tämä on määrätty virheellisyys & tämä on tätä koskeva odotus:

sinun on kerättävä merkitystä

kartoitetusta

piirrettävä viivoja kirjainten välille ja kansien läpi, kunnes saatat tunnistaa kuvasi. Enempään et pysty.

Tai vähempään, koska rajasit koko ajan, rajasi

ja esitit sitten esitietoista. Etkö esittänyt?

Tarkoititko todella tosiasioita?

Kumpi kiusaa enemmän, tahaton parodia vai huonosti harkittu sarkasmi?

Eikä tämä ole väärin. Eikö tämä ole väärin?

Tämä, särkyneiden sydänten värinäkö?

Älykön tai näyttelijän epäkiitollinen tehtävä on esittää suuria ristiriitoja. Niin suuria, että suurinkin yleisö kumoutuu.

Kiinnitin huomiota. Liima valui ja venyy säikeiksi.

Kiinnitin huomiota liian pitkään, liiaksi huolella.

Hitausfragmentti

2011-10-25T18:11:00.001+03:00


Entä jos lukija onkin suunnattoman hidas

        jos on
    lopulta lainassa

Ajatus itse,

   tuskan tuolla puolen vai takana? 

Sanonnat, nunnat.

    



Tarvitsen hitautta, kenties

  rauhallisen kumppanin.


Mitään en kadu kuin hätäisiä 
  
  luokitteluja, varomattomia

ohituksia,

  joissa olisi voinut käydä miten

  tahansa ja taatusti kävikin.





Mustavalkoiset ohi kulkevat

Syksyinen sarja, joka ei aivan ehtinyt aforismiantologiaan*

2011-10-24T11:40:00.004+03:00

Puumajat maatuvat.

Mäkituvat maatuvat.

Maatilat maatuvat.

Puutuvat. Maatuvat.

Esi-isät yhä maakuopissaan, suurjuoksijat lähtö-

Irrationaalikappale

2011-09-27T00:43:00.000+03:00

Kaaokseen kaatuva mieli versoo loputtomasti versioita samasta aistimellisesta mielettömyydestä. Silloin kieli, mielivaltaisuuksineenkin, tulee apuun, tukee ja lämmittää: syysöinä on mukava ajatella esimerkiksi sellaisia sivistyssanoja kuin "kaaos" ja "versio", jotka on helppo kuvitella kotoperäisiksi.

Helmat

2011-07-15T07:03:00.002+03:00

Koetin vetäytyä Järjen helmoihin. Sillä oli luisevat reidet.

Halusin. Olla. Järkiperäinen. Ajattelu on tuskin alkanut.

Löytyykö vapaus katsomalla sisäänpäin? Tuskin seuraamalla Toisen katsetta.

Seuraamalla, katsomatta, katseetta.

Ei ole helppoa katsoa suoraan, reflektoimatta.

ah/ha

2011-05-21T11:22:00.003+03:00

Stendhal on ranskalaisen Marie-Henri Beylen nom de plume, Dhalgren on amerikkalaisen Samuel R. Delanyn tieteisromaani. Stendahl ja Dahlgren ovat ruotsalaisia.

Alkuperäislähteen silmä

2011-05-07T17:24:00.006+03:00

Rakas peilikuva, kunpa et nauraisi yrityksilleni ymmärtää tätä maailmaa.

Kun Narkissos näki peilikuvansa, hän oli yksinäinen ja onneton. Ja tämä tila jäi hänen ainoaksi nautinnokseen.

Kun Narkissos tutustui kuvaansa, hän tunnisti siinä Tuntemattoman, jota kaipasi.

Iisakin kirjallinen kirkko

2011-05-03T17:39:00.007+03:00

(eli erään ikuisuusprojektin päätös)

Pioneer 10 -luotain matkaa yhä poispäin meistä, mutta Ensyklopedia ilmestyy aivan kohta.

Unesta runoksi

2011-05-03T13:59:00.012+03:00

Katson ikkunasta
keltaisena keltakuuta
havaitsen harvat aarit
varvikkokaistat, kivituhkan
hoidetut autopaikat
raaputetut perhearvat
virrassa varavoimalan alla
raha etsii vastinettaan
harmaa maan alla
harmaata maan alta

Näin viime yönä unta runoista, runokurssilaisten harjoitustöistä, jotka saivat minut kateudesta kellanvihreäksi. Harmittavasti unohdin miltei kaiken; ehdin nimittäin jo huojentuneena ajatella, että tekstinäytteet jonkinlaisessa sähköposti- tai muussa verkkokeskustelussa esitellyt Teemu Helle, kurssin vetäjä, on kyllä tallentanut ne…

Harjoitustehtävän aihe oli "Katson (ulos) ikkunasta". Ainoat säkeet, jotka saatoin muistaa ovat tämän runon kaksi ensimmäistä; unessa runo jatkui aivan toisin, ihmissuhderunona, jollaista en syystä tai toisesta osaa enkä uskalla saattaa julkaisukelpoiseksi valvetilassa; muistan hämärästi, että siihen sisältyi jokin ällistyttävä näkökulman vaihdos.

Olen kiintynyt unieni surreaaliseen kieleen, sen tiiviyteen, sen enimmät ennakkoluulot ja -olettamat murtavaan arvaamattomuuteen. Pieni esimerkki, viime yön satoa tämäkin: Mikä on 'huoran kolmas arkkityyppi'? Mikäpäs muukaan kuin 'veljeni Ilokehä'.

Lain 'A'

2011-04-05T10:57:00.004+03:00

Millä voimalla yksilö, joka on kyllästänyt itsensä, tahtoen ja tahtomattaan, uskonnolla, politiikalla, malleilla, normeilla ja näkökannoilla, kykenee vielä rakastamaan; millä keinoin kohdentamaan rakkautensa? Kirjoitan, ihmettelen; tajuan tunteitteni näin tempautuvan ja leviävän maailman tuuliin. Lukijani, etkö kavahda?

Miten voi katsoa itseään peiliin; miten toista? Eikö se ole sama asia? Eikö sitä, mitkä tulee väliin, nimitetä useasti sosiaaliseksi. Ja kun on yksin, jäljelle jää vain se, sosiaalinen, abstrakteimmassakin olomuodossaan läpäisy- ja häpäisykykyinen yliolento.

Olin ahdistunut, mitä sanoin? "En tiedä, ehkä tämä on uskonnollista." Peilin eteen laskeutuva rautaesirippu.

liote

2011-04-04T08:36:00.004+03:00

Jotain mieltä toisten odotuksista, suhteessa niihin, niistä johtuen. Mitä mieltä omistaan?

Jos mieli ei ilmene, olkoon mielipide.

Koeta osoittaa mieltä. Et pysy perässä.

Ajattelet toisin, vaikka ajatus on sama.

Yhteiskunta. Minunko mielestäni?

Onko mieltä tai yhteiskuntaa, joka ei pirstoutuisi kauniisiin yksityiskohtiin?

Jos esseistiikkaa kirjoittaisi tarkasti ja hyvin, se raastaisi kuin timanttiviila.

Liuottaisi kuin vesi. Oikosulkisi piirit.

Jos lukisi ajatuksiaan kuin kuuntelee sadetta, väittäisikö löytäneensä ropinasta poliittisen viestin?

Ennen heräämistä

2011-03-05T15:38:00.003+02:00

Iltapäivä on jo pitkällä mutta uni yhä julkaisematta...

Ulko-oveni oli maalattu yön aikana. Sen taakse saatoin jättää sekasorron, joka saattaisi sukuni häpeään, mutta huomasin oven lukitsemisen muuttuneen vaikeammaksi. Lukon kieli hamusi työläästi mutta toiveikkaasti kohti vastakappaletta yli raon, joka oli kunnostuksen jäljiltä hyvinkin peukalon mentävä. Porraskäytävässä odotteli joukko hyväntahtoisen uteliaita matkailijoita sekä heidän oppaansa, pukumies, joka kertoi esittelevänsä eläkeläisryhmille kirjailijoiden koteja.

Naiivi teksti

2011-02-02T20:07:00.016+02:00

Olen viime aikoina nauttinut kirjoittamisesta enemmän kuin kenties ikinä, mutta tämä blogi on jäänyt päivittämättä, tärkeä mahdollisuus käyttämättä. Tekstinteon mittakaava on muuttunut: mielessäni siintää kokonainen kirja, se toinen, viivästynyt – sikäli kuin joku on ottanut aiemmat innostuneet lupaukseni vakavasti.

Suunnittelen uuden, journalistisemman ja verevämmän blogin perustamista, mutta ensin koko laji on opeteltava uudelleen alusta. Kuvia uskallan luvata: vieressä jättiläiskalmari, kirjoittajan ennen kouluikää piirtämä.

(Inhimillinen alkaa lapsellisesta.)

2011-01-01T19:09:00.003+02:00

Aksoni

2010-11-25T00:46:00.001+02:00

90-luvulla saattoi vielä kuvitella, että tulevaisuus on epäkäytännöllisen ihmistyypin. Toisin kävi.

Olin nuori. Nuoruus on masentava selitys.

Aatteet kasvavat rauhassa kuin hermosolun haarakkeet: radikaalit liikkeet ovat juurtumisyrityksiä.

Epäkäytännölliselle ihmiselle, joka elää rauhan turvin, nämä asiat ovat itsestään selviä.

Puut, puuttuu puheeseen runoilija, elävät rauhasta ja virtauksista aivan kuin keskushermoston varhaisradikaalit solut.

Tempoi

2010-11-17T18:19:00.005+02:00

Joskus herätessä, suuruudenhulluuden ja valveen rajalla: runoilijana
koetan tehdä ihmeen, kantaa vastuun kaikesta hulluudesta minussa.

En usko kantaaottavuuteen, kannat on otettu.

Toiminta kannattaa, runo kelluu virrassa ja sen liikkeet näyttävät hidastuneilta.

Muistutan itseäni, etten kehdannut kysyä aikuisilta, mitä he tekevät. Kysyn itseltäni.

Kysyn: yhäkö, näinkö?

Päiväkirjansa yksityisetsivä, tutkiva journalisti.

Valo pyrähtää huoneeseen kuin nuori harjoittelija. Näen hänessä omat merkkini.

On vaikea katsoa ulos. Siksi keksittiin luonto ja arkkitehtuuri.

Ystäväni ahdistuskohtaus väistyi, kun hän näki kireästi vyötetyn naisen korkoineen kiirehtimässä edeltämme alas portaita. Eräs kokemuksen muoto.

Kaikki on selvää paitsi kokijalle, kontrolloimattomalle koehenkilölle, vapautensa vaiheilla tempoilevalle.

Enää ihminen on selittämätön, jumaluus,
minä itse sen viimeinen, koominen nimi?

Ulos on vaikea katsoa, silmistäkin.

Kauppakeskuksessa hän epäröi liian pitkään ennen kuin päätti lähteä perään.

Unista 5. 4. 2010

2010-10-10T23:45:00.003+03:00

Uni ei ole vapaa. Uni on runousoppi.

Uni on tajuntasi ankara tyyli. Se ei peräänny vaan kirjoittaa päälle.

Koska se ei näe eikä käsitä, se on joka hetki täsmälleen oikeassa.

Tunnet myötähäpeää, selität naama punaisena, mitä lapsesi, vanhempasi, unesi tarkoittavat.

[...]

Se, joka ei kykene tuudittautumaan hyvänolontunteeseen, tulee unettomuudesta hulluksi.
---
Kaipaa kauniita unia, rukoilee ravistelevaa herätystä.
---
Valvon toinen silmä auki, hetkittäin toinenkin.
---
Kirjoittakaa unen puolustus, pelastakaa se symboliikalta, uskonnolta, psykologialta(, hypnoosilta, narkoosilta, meditaatiolta).

Univelallisen selitys

2010-09-28T18:33:00.005+03:00

Vakavimmat tekstini eivät päädy blogeihin vaan kirjoihin, kansiin, laatikoihin, jos lainkaan syntyvät. Taivas, sanani, ajatukseni, kaikki käyvät niin painaviksi, etten jaksa kantaa niitä. Elohopea erkanee niistä ja hajoaa pisaroiksi, jotka vierivät lattian rakoihin.

Ankarimmasta mielestä

2010-08-27T05:04:00.000+03:00

Opinnäytteen tms. tekemistä helpottaa, kun muistaa ja hyväksyy, ettei ole synnyttämässä sitä itselleen. Taiteessa ei ole tätä takaporttia. Ei myöskään filosofiassa kaikkein ankarimmassa mielessä.

Filosofinen mielenlaatu on luullakseni sellainen, joka käyttäessään sanaa "filosofia" huomaa aina tarkoittavansa filosofian käsitettä ts. 'filosofiaa'.

Ɛ ⊁⊀ 3

2010-08-09T17:31:00.006+03:00

Onko sydämessäni paikkaa yhteiskunnalle?
Onko yhteiskunnalla sijaa sydämessäni?
Onko sydämelläni paikka yhteiskunnassa?
Onko yhteiskunnassa sijaa sydämelleni?
Onko sydämessäni paikka yhteiskunnalle?
Onko yhteiskunnassa paikkaa sydämelleni?
Onko sydämelläni sijaa yhteiskunnassa?
Onko yhteiskunnalla paikka sydämessäni?
Onko sydämessäni sijaa yhteiskunnalle?
Onko yhteiskunnassa paikka sydämelleni?
Onko sydämelläni paikkaa yhteiskunnassa?

[Otsikko mutatoitui 24.8.]

Aforismit ja aforistiikka 2: kulta-ajattelusta

2010-08-03T17:05:00.001+03:00

Aforistikko tahtoo yksinpuhelussakin viimeisen sanan.

Etsii rauhaa omista ajatuksistaan, vuolee lastuja virtaan... Esi-isätkö minussa pelkäävät sivistystä? Elävät, voitteko vastata kuolleitten puolesta?

Tahtoo peittää sosiaalisuuden ja pelon.

Myöntää viihtyvänsä paremmin kuolleiden kuin elävien seurassa... Tässä kohtaa eroan ja lähden omille teilleni.

Kun tilaa on niukalti ja odotukset konservatiivis-individualistiset, niin omaperäisyys on vaikeaa ja kiusallinen perässähiihtäjyys koituu useimpien osaksi. Mitä kuuluu kultakentän vaiteliaille miehille ja heidän valtauksilleen? Mikä ajaa kirjoittajaa kirjoittamaan kuin korven pimennosta? Kun hippua ei sulateta, se (maisemamaalauksen tms. tapaan) muistuttaa erämaan rauhasta ja auttaa unohtamaan kaupungit ja kaupankäynnin, josta kulta on aina saanut arvonsa. "Kultajyvä" ~~sananakin~~ on kliseiden klisee. Mutta sentapaiseksi kappaleeksi hyvä mietelause mielletään, lähes huomaamattomasti mutta kiistatta kitsch-kiilteen hitusia ja muuta muraa raskaammaksi. Uskoa tämä vaatii; hyvä, että vaatii.

Kun yritän kirjoittaa aforismeja, toiset hetket ovat kirkkaampia kuin toiset. Joinain miellän huuhtovani tyynesti pohjasoraa mutta toisina voin todeta itseni hermoilevaksi hiireksi, jonka räätälöimään morsiuspukuun olisi tarkoitus mahtua juuri sopivassa suhteessa uutta, vanhaa jne. Tällaista on neurootikon elämä, mahdottomia tehtäviä ja ristiriitaisia vaatimuksia. Väkinäisyys ainainen vieras.

Tarkasti todeten: ei vain kirkkaus vaihtele vaan myös valon suunta. Taivaassa tai sadun maailmassa, kullan ja jalokivien hohteessa, tämä seikka lakkaa merkitsemästä.

Tarkasti tahtoisin kirjoittaa mutta tappamatta. Eitä tavaten, aitoja teitä avaten.

Epätiedosta eteenpäin

2010-08-03T11:27:00.001+03:00

Jokainen lapsi nakertaa aukon todellisuuteen.

Kuvitella.

Tietämättömyyttään häpeävä ei kuvittele.

Kuvitella, miten vähän tiedän sinusta.

Raha tuskin haisee toisin kuin sinä.

Se on jokaiselle outo, ei kukaan.

Kuvittelematon olematon, kuolematon

reikä kalliissa matossa.

Skandaali olet.

Kunnianosoituksen hahmotelma

2010-07-31T21:09:00.008+03:00

Minulla ei ole kiinalaista kissaa.
– Markku Lahtela, Yksinäinen mies

Rajat liukuvat laidasta laitaan, 
kirkkaus kirkosta mainokseen.

Kuin tila-ajan kalvot liukuvat
lävitsemme merkitsevät erot,

poteron paikat tajunnan kankaalla
ihmisluonnon kiistanalaiset pläntit

kiinalaiset massat,
maanalaiset kissat

...

epäonnistuneita yrityksiä
palata; herää yhä uuteen

(a/i)lluusioiden synnyttämistä ja samanaikaista menettämistä, kertautuvaa vieraantumista ja turh(auttav)aa taistelua sitä vastaan

näin kissajumalan muotoisen pilven
tietenkään, taaskaan, saanut kuvaa.

...

Markku Lahtelan kuolemasta on tänään kulunut kolmekymmentä vuotta.

Astelin ympäri

2010-07-25T16:37:00.005+03:00

Lause kerrallaan etenen väistämättä perääntymättä.

Kirjoittaminen ja matkustaminen ovat minulle miltei liikaa. Käyttäytyminen vieraiden pilvien, silmien alla.

Täälläolon tutkaimella.

Pakahtuvat, järjestään. Tuntevat järjestelmän edun.

Ulkonaliikkumiskielto, sitä on masennus.

Kävelen siis ajattelen siis kävelen yhä kauemmaksi.

Näin voin jatkaa näin en voi jatkaa näin voin jatkaa.

Aforismit ja aforistiikka 1: suuntaviivoja

2010-07-21T08:52:00.004+03:00

Korjailuvimma iski, joten on aika siirtyä seuraavan merkinnän kimppuun. Siis tämän:

Pykälä on armoton, sentenssi suhteeton, aforismi kerrassaan kohtuuton laji. Ratkaisevan virheen tekee yleensä siinä, että sellaisia ryhtyy ylipäätään kirjoittamaan saati kokoamaan; itsessään moista masokismin ja suuruudenhulluuden yhdistelmää sietää paremmin kuin toisissa, ja omaan tekstiin on paljon palkitsevampaa kohdistaa perfektionistisia vaatimuksia kuin toisten vastaavaan. Tästä syystä kirjoitan aforismeja paljon mieluummin kuin luen niitä.

Aivan erityinen ongelma on lajityyppitietoisuus: aforismilla ei ole omaa aihealuetta eikä (tämä unohtuu usein) omaa estetiikkaakaan. Aforismi on hyvä ja muistamisen arvoinen niin kuin mikä tahansa pieni tekstinpätkä on sellaisenaan hyvä ja muistamisen arvoinen; en ymmärrä, miten tämä periaate voitaisiin kiistää. Jos vapaana leijuva toteamus näyttää keskustelun avaukselta, sille on periaatteessa hyvä kirjoittaa jatkokin, ja jos se näyttää loppupäätelmältä, siihen on hyvä lopettaa. Lauseen irrallisuuden ja itsenäisyyden on vaikutettava kontekstissaan perustellulta ja motivoidulta, ei konvention sanelemalta. Lauseiden välistä tilaa, jossa henki liikkuu, on kunnioitettava ja vaalittava.

Myrkyn lykkäyksestä

2010-07-20T16:30:00.013+03:00

Ceterum censeo Suomesta saa riittävästi tietoa lukemalla Bisquitin mestarikoserioita kolmenkymmenen vuoden viipeellä. Tähän ja homeopoetiikkaan liittyen:

Pakina hyödyntää kielikritiikissään usein travestiaa, ivamukailua. Metodia voisi luonnehtia myös homeopaattiseksi, sillä siinä sairautta pyritään parantamaan sen omilla myrkyillä. Tuttu ilmiö 60-luvulta tämäkin, sillä Saarikoski, Salo ja Hannu Salama käyttivät usein hyväkseen travestiaa. Jälkimmäisin jopa joutui siitä oikeuteen. Keino on otse asiassa tuttu jo vanhemmilta ajoilta, sillä niin Aleksis Kivi kuin Väinö Linnakin panivat mielellään henkilöhahmonsa ivamukailemaan virallista kielenkäyttöä. Sama metodi on aina ollut myös kansan käytössä.

- Markku Koski, "Köyhän miehen Derrida" teoksessa Bisquit-karaoke, toim. Hannu Harju, Tammi 2004.

Ceterum edelleen censeo ~~kyllä minustakin~~ olisi ajateltava kaikkia lapsia, jotka linkoutuvat pesuveden mukana pakinan irrotessa kirjallisesta muodista. [Hyvän satiirin vaatimaa tyylitajua ym. sivistystä, näin selventääkseni; huoleni merkinnee paluuta nuoruuteni nostalgiaan.] Mutta uustosikkous ja neofilisterismi ovat kuulemma tosiasioita, ja kuten tierämmä, näillä lakeuksilla ei pilkata faktoja.

Kuluvan vuoden alusta

2010-07-19T11:43:00.005+03:00

4.1. yö
Taito on mahdollisen taito mutta taide mahdottoman taide. Niin se on.

Unen ja valveen rajamailla sisäinen mahdoton kohtaa ulkoisen mahdollisen. Unessa mieli puskee omia rajojaan kuin yrittäisi varautua johonkin itselleen mahdottomaan. Miten tieto rajoista (se, joka katoaa psykoosin ja ”rajatiedon” banaaliudessa) syntyykään ja pysyykään yllä yö- ja päivätajunnan salaperäisen yhteistyön tuloksena…

(A Serious Man näiden ajatusten herättelijänä)

Teoretisoisinko enemmän? […] Teorioitten sisäistämisessä on vaaransa: ne rajoittavat, varoittavat rajoista liian aikaisin. Taide on tyydyttävämpää, ja taiteellisesti tyydyttävämpää on puskea päin rajojaan siten, ettei tieto (tai luulo) oman työn merkityksestä tule ikinä vastaan. Siihen silmukkaan kompastuu.

Uuslisäys:
Hyvä maku vaatettaa todellisuudentajun ja päinvastoin. ~~Mistään~~ takeista ei ole kyse.

Lähes yhtä mittaa (ei runo-)

2010-07-12T02:02:00.001+03:00

Toteuttaa toiveet, ei tahtoa; se on taikuutta. Taidetta taikka teollisuutta.

Lieneekö sattumaa, että ihmisen sisään on rakennettu juuri paranoia?

Järkiusko, taikausko, jumalusko, yksi ainoa noitavainon mahdollisuus.

Huonosti menee mutta

2010-07-11T13:25:00.002+03:00

Rahvaan tyhmyys heikentää eliitin moraalia.

Eliitin tyhmyys heikentää rahvaan moraalia.

Rahvaan heikko moraali tyhmentää eliittiä.

Eliitin heikko moraali tyhmentää rahvasta.

Painolaasti

2010-07-10T13:38:00.007+03:00

Kannamme taakkaa, joka ei jakamalla kevene.

Samanlaisen se tekee samanlaiseksi ja erilaisen itsetietoiseksi. Ironiseksi.

Se todistaa runojeni romahtamista abstrakteiksi, hahmottomiksi kommentaareiksi.

Eli esseiksi.

Jo tajutessaan ajattelevansa toisin hän hairahtui, horjahti, putosi samoinajattelijoiden käsiin. Jos oli ehtinyt kavuta.

Eläköön naiivius! Olenko kaunosielu, olenko kyynikko?

Yleisö odottaa, että taiteilija unohtaisi yleisönsä, ja taiteilija tietää tämän.

Ei kytkeytymistä eikä irtaantumista vaan että tulisi yksikin raikas sana, josta ihminen elää.

Ettäs kehtaisit

2010-07-10T11:57:00.009+03:00

Pieni katusoitto häpeälle ja ohikulkijoille

Passiivinen aggressio yhdistää meidät.

Vaivaantuminen, valoa nopeampi.

Myötähäpeä, kansallistunne.

Kaino toive, että se yltäisi niin kutsuttujen kulttuurien raukkojen rajojen taa.

Pelkuri

2010-07-02T16:53:00.001+03:00

Pelkuri pelkäsi kuria
sinistä ja punaista, illan tullen
sanoi hän: tahdoin päästä pois mutten halunnut
tai toisinpäin.

Yhtä ja toista

2010-07-01T16:35:00.000+03:00

Vasemmalta oikealle, ylhäältä alas hyökkää yksi järjestys toista vastaan. Yksi järjestys, joka tulee ulkoa ja on torjuttava, vetäydyttävä puhumaan toisesta, joka toista.

Se on toisen kieli. Toista.

Refleksiivinen refleksi

2010-06-29T18:04:00.004+03:00

Oma esilläoloni on minulle kaikessa palkitsevuudessaankin vain outo efekti, kummallinen seuraus vipujen vääntelystä ja nappien painelusta, vaikka näyttäytyisinkin joillekuille peräti ulospäin suuntautuneena.

Kaikki ajattelu, kaikki yksityiseen prosessointiin käytetty aika, on pois osallistumisesta. Ja jos ihminen ei osallistu, hän syrjäytyy. Kenties minun olisi opittava ajattelemaan vähemmän. Kenties sinunkin olisi – kenties minun olisi ryhdyttävä opettamaan toisia ajattelemaan vähemmän...

avistella

2010-06-29T00:21:00.007+03:00

Jaakopinpainin harjoittaja erittää paatosta kuin hikeä. Se on sivutuote, josta on työlästä hankkiutua eroon. Se on ongelmajätettä, ongelmien kuonaa, joka tarttuu pintoihin ja tukahduttaa, pysäyttää aiheenvaihdunnan, tylsistää kynän.

Latteus on toisten tallomissa poluissa, joihin törmää kun poikkeaa omaltaan. On silti aiheellista uskaltautua ulos. On tullut aika kammeta kankea kaiverruspää urastaan ja laajentaa liikkuma-alaa. Mitäpä jos bloggaisin vaikka jalkapallosta?

eittiö

2010-06-24T12:38:00.004+03:00

Olet väärässä, jos olet oikeassa, ja olet väärässä, jos et ole.

Olet väärässä toisten mielessä, olet väärässä omastasi.

Olet väärässä, kun ajattelet itseäsi, olet väärässä, kun ajattelet muita.

Mitä havaintoihisi tulee ja etenkin siihen, mitä et havaitse, olet väärässä.

Olet väärässä teoriassa, olet väärässä käytännössä.

Olet väärässä paikassa ja väärässä ajassa, tässä ja tulevassa.

Olen väärässä läheistesi suhteen ja suunnattoman väärässä etäisten.

Bottom Buoyancy

2010-06-22T16:42:00.009+03:00

Jos sanoisin: "Pinnalle pääsee kellukkeilla", ajattelisit rintoja. Et vettä, jonka alla olet.

Josta olet ja elät. Johon vajoat.

Pohjaan,

sen alle, pohjaudun...

Heureka! Nouskaamme, ellemme ole näin tiheitä!

Miten kaloista jalostaa keijusto?

Kuinka koulia ihmisestä mikrobi?

Tältä pohjalta toivomme kasvulle suotuisia kuplia!

Öljysoratie

2010-06-21T10:49:00.004+03:00

Kärsimäni nöyryytykset ovat maailmani rajat.

Niiden takana on toisten maailma.

Todellisuus, johon nöyryyttäjä voi vedota, kielletty.

Kielletty, siksi vääristynyt ja outo.

Jos katsoo ensin vasempaan, sitten oikeaan ja sitten vielä kerran vasempaan, on propagandan uhri.

Koska mutkasta ja vesakosta sinkoaa ahdettu pikkusielu.

Oma minä hetkenä hyvänsä.

Espoolaisten ohimarssi

2010-06-18T22:15:00.008+03:00

Narinkkatorilla pääsemme päivittäin todistamaan espoolaisten ohimarssia.

***

Merkitä karttaan kaupungit, lauseet, joihin saapuu useasta suunnasta.

Kaikki lauseet, joihin pysähtyminen miettimään on pysähtynyt.

Tällä kartalla on myös pieniä kyliä, järviä, kallioita, tienposken kukkasia. Merihirviöitä. Runomaisuuksia, ornamentteja peräti tai vallan. Värit kenties oudot.

Osallistun huomenna Paimion aforismipäiville. Koetin laatia esseemäistä esitelmärunkoa lähtökohdaksi oppitunnille, jonka minun on määrä pitää aforismityöpajan osanottajille. Aiheen huomioon ottaen saattaa kuitenkin riittää, että olen ajatellut asiaa. Miksi yrittäisin saarnata aforismien kirjoittamisen perimmäisestä luonnosta – enhän välttämättä edes pidä niistä; en vain ole toistaiseksi löytänyt tyydyttävää vaihtoehtoa tuolle kirjalliselle muodolle. Suhtaudun nimittäin jossain määrin epäluuloisesti kaikkeen yhtenäisen näköiseen, niin argumentoivaan esitystapaan kuin ylimalkaan jatkuvaksi proosatekstiksi työstettyihin ajatuskulkuihin: rationaalisiksi ja hyödyllisiksi oletetut perusteluthan monesti vain sysäävät väitteen raskaimmat, perustavimmat taustaoletukset järkiperäisen kritiikin ulottumattomiin, ja henkevimmänkin esseistin tajunnanvirrassa on väistämättä jotain keinotekoista ja lavastettua... Näin luulen. Kaikki kirjoittavat kerskailevat sillä mitä näkevät, mutta itse en – kummallisesta kunnioituksesta tavoittamatonta kohtaan – välittäisi rekonstruoida ohikiitäviä mielenliikkeitäni tarinoiksi vaan välittää ainoastaan niiden kultareunaiset jälkikuvat. Tai pikemminkin haluaisin sanoutua irti kaikesta ajattelun esittämisestä ja sen sijaan viipyä miettimässä, mitä todella tahdon sanoa tai saada sanotuksi. Tällaiset miettimistauot ilmenevät aukkoina. Tässäkin tekstissä.

Kappaleiden ja lauseiden sisällä ja välillä. Sanoissa, miksipä ei.

Näin vastuu prosessista jää lukijalle niin kuin pitääkin.

Jos minulta kysyttäisiin toistuvasti (ja esitänhän itsekin näitä kysymyksiä), miksi olen taipuvainen toistuvasti väittämään jotain tiettyä (vaikkapa aforistiikan merkityksestä, josta yritin kirjoittaa), keksisin varmasti joka kerta uusia perusteluita. Kulloisenkin argumentin riittämättömyyden nojalla epäilisin todennäköisestin myös itse väittämää. Liioittelen vain hieman, kun totean, että juuri tuollaista on ajattelu minulle; jatkuvaa häkeltymistä, omiin sanoihin ja selityksiin sotkeutumista, kaikin puolin kiusallista toimintaa, josta en useassakaan mielessä kykene paljoa paljastamaan. Toisaalta tarpeeksi moneen kertaan vatvottu idea näyttäisi irtoavan, putoavan riippumattomaksi kaikista välittömästi esillä olevista keskusteluista ja kertomuksista. Eikö tällöin ole viisainta ilmaista se mahdollisimman pelkistetyssä, aforistisessa muodossa, jättää se täten sikseen odottamaan ratkaisevaa vastaesimerkkiä tai muunlaista kyseenalaistusta? Toisin sanoen, kun lause (t. väite, fragmentti tms.) on tarpeeksi hyvä, sen perustelut ovat aina epätyydyttävämpiä kuin se itse. Tai tältä minusta tuntuu; mitä luultavimmin en kokisi näin, ellen jo valmiiksi ajattelisi sekavammin kuin on suotavaa.

Jonimatti Joutsijärven kritiikki Epätietokirjasta on suuresti lämmittänyt kirjoittajan mieltä ja vapauttanut monia patoutuneita (a)voimia, joiden toivon edelleen voimistuvan niin käpristyneessä itsessäni kuin muissakin aforismin ympärille kerääntyneissä. Osata huomenna sanoa jotain kaunista; en välitä tämän konkreettisemmista tai käytännöllisemmistä tavoitteista...

Tyhjäntoimitus

2010-06-02T18:59:00.004+03:00

Tyhjän paperin kammo on mennyttä aikaa. Ruutu on harvoin tyhjä. Mutta tyhjien sanojen kammosta olemme pääsemättömissä.

---

Löysin taannoin omituisen sivuston, homeopaattisten rohdosten luettelon, joka sisältää surrealistisina konesuomennoksina mielikuvituksellisen pikkutarkkoja kuvauksia erilaisista fyysisistä ja psyykkisistä oireista, joihin kulloinkin esiteltävän valmisteen väitetään tepsivän. Keksin tuolloin sanan homeopoetiikka; se sopinee hyvin kuvaamaan kollaasitekniikassa toteutuvaa vieraannuttavaa – ja toivon mukaan terapeuttista – mimesistä. Pinnallinen perehtyneisyyteni poetiikkaan ja yleiseen estetiikkaan ei toistaiseksi riitä sellaiseen luonnehdintaan, johon voisin olla tyytyväinen, mutta käymälöitsijä, joka innostui termistä, laati siitä vastikään kelpo kuvauksen.

Romanttis-melankolinen fragmentti

2010-05-28T22:19:00.002+03:00

Haluaisin sanoa jotain, mutta se karkaa tämän romanttisen haikailun taakse. Vetäytyy näihin pahvikulisseihin. Miten todistaisin unieni olevan totta? Minusta.

Haluaisin tehdä jotain, mutta itsekritiikkini sanoo minut irti; enkä uskaltaisi sanoa työtäni työksi kuitenkaan, ennen kuin se olisi valmis ja voisin olla siihen tyytyväinen, mihin tuskin pystyn. Olen romantikko eli leikin Luojaa; olen ankara luterilainen, Hänen kirkkauttaan vailla. Katso siis työtäni, jota voinee ystävien kesken kutsua työksi: kuka sen näkisi hyväksi?

Mikä osa meissä mahtuu liikkumaan faktojen välissä?

Maa pystyssä

2010-05-26T15:53:00.001+03:00

Pitävät maan pystyssä ja taivaan takanaan.

Pitävät maata pystyssä kaataakseen sen heikompien niskaan.

Vallastapitäjät.

Toisaalla mahtava paatos romahtaa omasta painostaan.

Alati

2010-05-24T19:43:00.002+03:00

Ajattelulla ei ole alaa. En enää jaksa kuvitella, että sen oikea nimi olisi filosofia, taide, kirjallisuus tai mikään muukaan — paitsi ajattelu, ilman mahtipontisia konnotaatioita. Yksinäinen, hapuileva ajattelu. Vatvominen, jota nuoret harrastavat ilman mestarin ohjausta tai ymmärtäen väärin hyväntahtoisimmankin opastuksen. Itsetutkistelu, josta en osaa vieläkään sanoa, onko se hirvittävä riivaus ja pahe vaiko ainut toivo — mutta jonka toivon pysyvän alati...

Vastamieli

2010-05-24T15:52:00.004+03:00

Vastalause etsii sanoja.

Vastakkainasettelu tulee ennen erimielisyyttä.

Mielipide ei ole syy eikä peruste.

Mielipide on vaikuttimen vaikutus.

Ylittämätön etäisyys

2010-05-24T01:25:00.008+03:00

Ei ylevyyttä ilman etäisyyttä.

Ei kaukomaita, ei kaihoa!

Matkat taittuvat, sortuvat niskaamme.

Aikuisten maailma on kaukainen. Miten se muuten olisi kiinnostava?

Jos elät kielletystä hedelmästä, älä syö sitä.

Sivistys[ihanne]? Pehmeä lasku.

Vilpitön sana on rakkaudenosoitus, rakkaus maailman mahdottomuuden.

Kieli keskellä päätä

2010-05-14T08:58:00.006+03:00

Niin sanottu kaksoissidos, se, ettei ole mahdollisuutta edetä eikä perääntyä, on neuvottelutilanteen kuvaus. Sivistynyt ihminen neuvottelee jatkuvasti.

Hän näkee, että maailma on yhtä korjauskelvoton kuin huollon tarpeessa.

Ajattelu on ~~posti~~merkkeilyä.

Neuvottelut katkeavat, kun konflikti eskaloituu. Mystiikka on väkivallan muoto; ainakaan se ei helpota neuvotteluihin palaamista; vaikka samalla on todettava, että niin kauan kuin neuvottelut ovat käynnissä, ne polkevat paikallaan.

Kun neuvottelut ovat käynnissä, on aikaa ajatella, eritellä ristiriitoja. Tätä on rauhanomainen yhteiselo: päättymättömäksi todettu poikkeustila, tasaisesti tuonnemmaksi siirtyvä tuomiopäivä. Everybody calm down, nobody move.

(Olenpa tyytymätön merkintöjeni nimilappuihin. Olen suosinut niin varovaisia ja yleisluontoisia luokituksia, että ne sopivat suurimpaan osaan teksteistä eivätkä kerro sisällöstä mitään.)

Ihmettelijän osa

2010-05-13T09:18:00.005+03:00

Antifilosofia on filosofiaa.

Antimodernismi on modernismia.

Antihumanismi on mitä ilmeisimmin humanismia.

Politiikan vastaisuus perii maan.

Anti-intellektualismi on älyllisyyden epärehellisin muoto, katkera tietoisuus tästä kaikesta.

Selittelyn maku (esi- ja jälki-)

2010-04-26T07:45:00.006+03:00

Kaikki ideani unohtuvat muistivihkoihin.
Muistivihkoihin unohtuvat ideani kaikki.
Kaikki unohtuvat ideani muistivihkoihin.
Muistivihkoihin ideani unohtuvat kaikki.

Ideani unohtuvat muistivihkoihin kaikki.
Kaikki muistivihkoihin unohtuvat ideani.
Ideani muistivihkoihin unohtuvat kaikki.
Kaikki unohtuvat muistivihkoihin ideani.

Unohtuvat muistivihkoihin kaikki ideani.
Ideani kaikki muistivihkoihin unohtuvat.
Unohtuvat kaikki muistivihkoihin ideani.
Ideani muistivihkoihin kaikki unohtuvat.

Muistivihkoihin kaikki ideani unohtuvat.
Unohtuvat ideani kaikki muistivihkoihin.
Muistivihkoihin ideani kaikki unohtuvat.
Unohtuvat kaikki ideani muistivihkoihin.

Ideani kaikki unohtuvat muistivihkoihin.
Muistivihkoihin unohtuvat kaikki ideani.
Ideani unohtuvat kaikki muistivihkoihin.
Muistivihkoihin kaikki unohtuvat ideani.

Kaikki ideani muistivihkoihin unohtuvat.
Unohtuvat muistivihkoihin ideani kaikki.
Kaikki muistivihkoihin ideani unohtuvat.
Unohtuvat ideani muistivihkoihin kaikki.

Aatoksen esittämisen taito

2010-04-18T12:30:00.004+03:00

Näin aforismipäivänä tahdon osoittaa huomiota myös aforismin hiljaiselle isollesiskolle, kirjalliselle fragmentille, joka vastaa suurin piirtein lyhyttä esseististä blogikirjoitusta. Matin viimeaikaiset merkinnät ovat suurten kysymysten fragmentteja, keveydessäänkin painavia, hiotun särmikkäitä...

Naivismin alkeita

2010-04-10T11:29:00.005+03:00

Runoltaja taas unen tiivistymäkkyydestä nous.

Viisas on se, jolla on voimat puolustaa ihmisen ensi-ihastusta maailmaan.

Salli lapsekkuutesi kysyä,

älä säiky, edes tätä sävyä:

Salli lapsekkuutesi kypsyä.

Illuusio II

2010-03-30T20:24:00.005+03:00

Luettelin illuusioita, jotka ovat ehtineet jauhautua jaloissani.

Musiikista saan illuusion, mutta sitä en epäile. Musiikki, kuten voidaan esittää, on oma totuutensa. Ajatus on hämmentävä, mutta musiikki ei esitä mitään vaan riittää itse, hyvä musiikki määrättömiin.

Suora totuussuhde ilman representaatiota? Avoimen järjetön idea, jota ei kutenkaan tarvitse esittää tai epäillä, kun oletetaan jokin Bachin tapainen.

Entä illuusio itse, sen perikuva: mielikuva, harhakuva, kuva? Hyvin varhainen, hyvin harhainen: esitys ilman erityistä syytä. Poimittu palanen, näyte, perhosen imago. Kuva on maallisen rakkauden kohde, kontingentti, traaginen. Kuin kasvot, sen voi menettää.

Runokuva ei ole esitys niin kuin tavallinen valokuva, vaan tekstin kuolettamisen keino. Suora suhde korvataan epäsuoralla.

Ettei sanota selkeästi, koska se loisi illuusion. Tämäkin on illuusio, mutta mahdollisesti kaunis.

Aina ovat neuvomassa, miten pitäisi suhtautua. Mitä väliä sillä miten suhtautuu, kunhan ei ole aina neuvomassa? En ota mielelläni kantaa – nyt joudun sanomaan jotain todella pöyhkeää ja tekopyhää – vaan näytän mieluummin esimerkkiä. Hyvää vai huonoa, päättäkööt itse.

Osaan edelleen uppoutua kuvien tekemiseen. Toivoisin voivani luottaa niihin, vaikka oma kasvuni, joka jatkuu ja kertautuu, turmeli ne jo varhain.

Kuva on loputtoman epäiltävä kuin valta. Valta on sillä, joka saa ja kehtaa pystyttää epäjumalankuvansa temppeliin.

Jossa soi musiikki.

Illuusio

2010-03-28T16:27:00.000+03:00

Kielestä sain illuusion suorasta suhteesta totuuteen.
Kirjoista sain illuusion suorasta suhteesta totuuteen.
Kirkosta sain illuusion suorasta suhteesta totuuteen.
Koulusta sain illuusion suorasta suhteesta totuuteen.
Luonnosta sain illuusion suorasta suhteesta totuuteen.

Ojennusnuora nuorisolle

2010-03-28T01:56:00.002+03:00

Mitä oppii seuraamalla keskustelua? Sen oppii, että on turha yrittää viisastua, koska katkeruus on mahtavampi. Sen oppii seuraamalla aikuisten keskustelua.

Etenkin verkossa on helppo nähdä, miten viha leviää, ja sen aiheet, niiden käsissä, joilla on röyhkeys tarttua.

En halua katkeroitua; haluan valita keskusteluseurani. Mieluiten keskustelen itseni kanssa, sillä meillä on pitkälti yhteiset intressit.

Hetkittäin tunnemme voivamme ajatella yhdessä loputtomiin.

Mutta kun tulee julkilausuman kirjoittamisen aika, lasinkirkkaaseen yhteisymmärrykseen ilmestyy särö ja sitten toinen. Ulos kantautuu äänekäs sisäinen dialogi. Mitä olinkaan sanomassa, hyvä kuvitteellinen yleisöni, mitä olinkaan?

Futuristinen päähine

2010-03-25T17:09:00.002+02:00

Postapokalyptista paleontologiaa

2010-03-25T14:48:00.003+02:00

Alusta

2010-03-25T11:47:00.009+02:00

Harkitsen, että alan enemmän kuin entäjosalan. Harkitsen. No, alkamalla alan alustan.

(Essai tarkoittaa yritystä. Aforismi on essee, joka loppuu alkuunsa.)

Työ rakentaa kehykset, pohjustaa hyvinvoinnin. Kuka maalaa?

Toritaide. Konttoritaide.

Miksi ensimmäinen luonnos tahtoo olla paras, niin kuin sillä ja vain sillä olisi tahto, sisäinen?

(Harmony on ajatusta nopeampi algoritminen kynä. Vinkistä kiitos Sanna Saastamoiselle ja Särö-blogille.)

Sipuli, optinen

2010-03-24T18:29:00.001+02:00

Miksi Uspenskin katedraalin pääkupoli kimmeltää niin kuin kimmeltää, ikään kuin sen kultapinta heijastaisi näkymättömiä valonlähteitä?

Mihin katoaisivat nämä mutkikkaat pelit joita pelaamme päästäksemme näistä mutkikkaista peleistä pois?

Näkymättömiin? Tuonpuoleiseen? Tyhjyyteen?

Taide ei tiedä, mitä haluaa. Uskonto ei tiedä, mitä haluaa. Tiede ei tiedä mitä haluaa. (Tietoa; entä sitten?)

Miksi haluaisin sulautua, sublimoitua kulttuuriin, kaoottisten pyrkimystemme umpimähkäiseen synteesiin? Koska en itsekään tiedä, mitä haluan? Koska miehisyyteni ei saa mieltäni kiinni?

Geotropismi

2010-03-13T13:11:00.007+02:00

Tasaisen maan apinat eivät lakkaa kapuamasta, kurkottamasta ja putoamasta.

Ne uskovat, että mielellä on paino, joka vaihtelee.

Ojentautuminen painovoimakentän mukaan toistuu maagisissa riiteissä.

Ne oppivat ratkaisemaan yllättävän vaikeita suuntautumistehtäviä.

[Muutettu 14. 3. klo 03.00, 15. 3. klo 00.50]

Pelkistyisikö jokin

2010-03-11T22:54:00.006+02:00

Ajatukseen mistä suunnasta tahansa. Ajatuksesta mihin suuntaan tahansa.

Maailma on levoton. Minä olen levoton. Siksi kirjoitan aforismeja.

Kohtaan, kiinnyn. Kiinnekohtani!

Elämänfilosofia: yleisin on yksityisintä.

Niukin on ylellisintä. Hiljaisuus viimeinen huuto...

Sanasta mies nousee ylös suosta. Niin sanotaan, niin on oltava.

Ei ansioista, ei jalansijoista, ei kädensijoista. Armosta siis, hädin tuskin lausutusta.

Kahdeksantena tätä kuuta

2010-03-10T14:24:00.008+02:00

Päivittelevät ihmisten epävarmuutta, vaikka kukaan ei tiedä.

Uskottavuus, köyhän miehen totuus. Kovat aiheet, kokemustakin todemmat.

Totuus? Rikkaan naisen uskottavuus.

Kokemus on uni, jota voi paeta. Väijyn sitä näkökulman takaa.

          Ne 
            putoavat puista
Lintuja    nopeina lehtinä
ruokitaan.

Levottomuudessa on ehdottomuutensa. Levottomuudella.

Ilme on mielen muoto.

Miehen ilme, mielen ihme.

Henkisesti köyhän on minimoitava mielekkään määrä, koska raja on vedettävä lähemmäksi tai kauemmaksi.

"Autuaita ovat henkisesti köyhät." Voisivatko sanat kääntyä näin, armosta, ilman pilkkaa ja vilppiä?

Liipottimen myöhemmät vaiheet

2010-03-10T14:17:00.003+02:00

Seurata seinäkelloa, kuunnella sen ääntä, toimintaa. Kuunnella kahta kelloa, yrittää hahmottaa raksahdusten vaihe-eron suuruus, rytmi. Miettiä äänen nopeutta, naksahduksen ja liikahduksen yhdenaikaisuutta. Napsutella sormia peilin edessä, kädessä ja kuvajaisessa. Miettiä valonnopeutta, eriaikaisuuden kertakaikkista mitättömyyttä.

Paon paatoksesta

2010-03-10T13:39:00.001+02:00

Junassa aloitin Hajoamisen käsikirjan. Simo Määtän suomennosta on erittäin miellyttävä lukea.

Jatkoin jalan. Ajatus lennähteli huolettomasti ja huomasin miettiväni, onko kirjoittaja johdonmukaisuuden ja fanaattisuuden vastustuksessaan sittenkin hieman liian johdonmukainen ja fanaattinen – vähintäänkin sen verran, että lukija voi todeta tavaran tutuksi ja taatuksi: "Ah Cioran, vanha synkistelijä..." Kun Précis de décomposition rakentui, tuo monen pettymyksen liekissä karaistu pessimismin ja melankolian mestari ei kuitenkaan ollut vanhempi kuin minä nyt.

Se ankaruus (ja lempeys), jolla E. M. Cioran artikuloi viha-rakkaussuhteensa olemassaoloon, lienee lajissaan ylittämätön ja samalla lähes vääjäämättömin ja ilmeisin: kärsimyksellä ja toivottomuudella puhdistettu minimaalinen, irrationaalinen usko, jolle kaikenlaisen opillisen ehdottomuuden vastaisuus on kaikkea muuta ehdottomammin perusteltu... Eri asia lienee, että maailmansotien tuottaman suuren elämänpettymyksen haihduttua harva samalla tavoin ajatteleva on saanut ääntänsä kuuluviin.

Hetkittäin olen elätellyt erästä vanhan, tutun, ikiaikaisenkin tuntuista mutta kuitenkin hyvin selkeästi 1900-luvulle jäänyttä ja hieman naurettavaa ideaa: että vetäytyisin askeettiseen piilopirttiin, syrjään kaikesta seurassani vain Cioran, Wittgenstein (jonka teoksia oli vanhan kotokirjastoni poistomyynnissä; minun oli saatava ne muistoksi), Glenn Gould ja ehkä pari lisää tai vähemmän. Olen toistaiseksi tullut järkiini saman tien.

Aamulla toinen kolmatta

2010-03-04T11:19:00.005+02:00

Täsmälleen kuin kodin yleinen muoto
tai kodittomuuden
piilevä onni.
Mikä
ihmeen lähtökohta?
Olet paikoillasi, ja ne vaihtuvat.

Katselet. Halusi pitää maailmaa pystyssä.
Kaipaat. Ja kaipaat muita perusteita.

Tarve sanoa. Mutta harvoin
tarpeeksi vakava.

Toivot herättäväsi keskustelua.
Toivot kääntäväsi päitä.
Et, että sinut otettaisiin vakavasti.
Et, että asiasi otettaisiin vakavasti.
Toisetkin yrittävät provosoida. Toisetkin myöntävät tappionsa.

Pakotamme toisemme kiittämättömyyteen.
Jos saisimme tahtomme läpi,
kadehtisimme itseämme kaikki.

On vaikeaa vakavoitua
kunnioittamatta tabuja.

Oodi nuorille matemaatikoille

2010-02-24T15:11:00.005+02:00

Jokainen, joka uskoo vilpittömästi järkeen ja älyyn,
on taipuvainen väheksymään kuria
ja järjestystä
ja radikalisoitumaan menettäessään uskonsa.

Jokainen, joka uskoo vilpittömästi filosofiaan,
on dissidentti (usein tietämättään)
ja taipuvainen
radikalisoitumaan menettäessään uskonsa.

Jokainen, joka uskoo vilpittömästi Jeesukseen,
on vähintään kryptoanarkisti
ja altis
radikalisoitumaan menettäessään uskonsa.

Kyynisyys pelastaa systeemin,
toistaiseksi.

Miten käy järjen?
Miten käy filosofian?
Mitä kuuluu Jeesukselle?

Elatiivinen sarja

2010-02-24T15:03:00.003+02:00

Päivittäin saamme lukea tuhansia kirjoituksia metaforien vaaroista emmekä juuri muista.

Mistä vainoharhainen erehtyy? Vainoajista, kohteesta.

Ajasta kenties. Paikasta.

Kieli tulee puhujista, läähättää ja hytisee.

Terve ruumis liikkuu vapaasti, mutta kyse ei ole terveydestä.

Terve mieli liikkuu vapaasti, mutta kyse ei ole terveydestä.

Terve runous liikkuu vapaasti, mutta kyse ei ole terveydestä.

Kyse on sanasta "terve" muttei terveydestä.

Puhe tulee meistä ulos ja palaa kaikissa merkityksissään.

Kansanluonne

2010-02-23T02:16:00.002+02:00

(Hahmot ovat tässä lähempänä toisiaan kuin paperilla.)

Yksinkertainen 2

2010-02-19T13:59:00.000+02:00

Tiedeihmiset haastatteluissa, ylpeitä uteliaisuudesta, ilosta. Lapsen hyveistä. Tahtoisin unohtaa, millaista kateutta tämä voi herättää.

Tahtoisin unohtaa ärsyyntymisen syyt. Tahtoisin unohtaa tämän tahtoni unohtaa.

Yritän yhä nähdä uusia unia, vaikka miellän, että unipersoonani on yhä sama kuin lapsena, hieman ärsyttävä. Kenties se on monelle teistä tutumpi kuin tämän kirjoittajalle. Se minä.

Luulen, ettei runous ole sitä, että lakkaa puhumasta omassa asiassaan.

Yksinkertainen 1

2010-02-18T15:14:00.004+02:00

Rakkaus on leimautumisilmiö, älyllisyyttä perustavampi, yksinkertainen mutta hämmentävän kokonaisvaltainen.

Lapsellinen?

Negatiiviset tunteet ilmaisevat puutetta ja pettymystä. Viha on haava jossain, ei itsenäinen substanssi. Eikä se haava tunnu vain egossa tai omassa halussa: harva meistä syntyy psykopaattina ja harvalla yksivuotiaalla on yksinäinen sielu.

Missä se tuntuu?

Pidän teistä, lukijani, ja yritän tarjota jotain niin kuin kissa tuo hiiren emännälleen – pieni, umpimähkäinen, hyvin subjektiivinen ele – enkä tietenkään voi olla itsetyytyväinen kuin kissa: pettymyksen tunteet vuorottelevat syvän toiveikkuuden kanssa, kun huomaan, miten usein juuri puute pakottaa minut kirjoittamaan (raivo) ja olemaan kirjoittamatta (vetäytyminen). Tämän puutteen tiedostamisella on sykliset rytminsä, opiskelun ja itsetutkiskelun vuorottelu, ajattelun tarve...

Osa varhaisesta uteliaisuudesta tyrehtyi turvallisuuden puutteeseen. Kun nielin pettymykseni, elinpiirini rajautui pieneksi, rajasi ulkopuolelleen kaihoni kohteet ja jäi sisältä oudon ontoksi.

Kykyni kiintyä saattoi vahingoittua: se, miten vaikea minun on omistautua kenellekään tai millekään, on paljastunut vasta vähitellen. Vetäydyin nuorena romantiikan taakse, koskemattomuuteen, sillä ne rauniot, joissa harhailin, näyttivät harvoin yleviltä.

Hämmästelen patetiaani. Häpeilen hieman – myös tätä hämmästystäni.

Tuntisinpa itseni. Eräs aikuisen velvollisuuksista lasta kohtaan on tuntea oma lapsuutensa.

Tein viime viikonloppuna hämmentävän nostalgiamatkan varhaisimman ikäni maisemiin. Tahtoisin kirjoittaa aiheesta, mutta se tuntuu liian hämärältä, liian privaatilta, liian vaikealta, liian mystiseltä. Lapsuus on eittämättä vaarallinen päihde, yhteismitaton yhteiskunnan kanssa.

Kypsyminen? Jospa ensin lakkaisi pelkäämästä lapsuutta.

Uusi kirjamainos

2010-02-11T17:36:00.004+02:00

epätyypillinen masennus
epätodellinen olo
epätavallista elämää
epätasajalka
epätoivo
epätasainen pulssi
epätyypillinen autismi
epätarkkuusperiaate
epätodellinen olotila
epätodellisuuden tunne
epätieteellinen seura
epätietoisuus
epätila
epätietoinen
epätiede

epätietokirja

Pieni romanttis-surrealistinen manifesti

2010-02-10T14:54:00.003+02:00

Kun suu jää auki, kun mikrofoni jää auki, mitä kuuluu?

Oman puheen kaiku, toisto, kierto, sointi, resonointi, verbaliikkalabaliikk..., versot ja repeämät, reverberaatio.

Mitään kilttiä runoheppaa ei ole ikinä ollutkaan. Runo kesytetyn syvyyden kivana kuvana on mielikuvituksen, häikäilemättömän valikointikykymme ja -halumme, tuotteena niin puhdas kuin on mahdollista. Moninkertaisesti epätosi.

Se, mikä sanojen vilkkeestä todella syntyy, on hirviö, epäsikiö, yhtä pelottava kuin ne luuranko-oliot, joita vastaan se huomaa nousevansa.

Itä

2010-02-08T00:47:00.001+02:00

Tunnustan kaivanneeni itään. Jatkan tästä lisää, jahka kehtaan. Enhän minä Venäjälle, kunhan edes Savoon. Sinne, missä maasto on rikkinäistä ja pienipiirteistä ja ihminen pyöreämpi kuin Härmässä. Kunpa tietäisittekin! Lupsakkuuden tavoitteleminen tekee haikeaksi, muistuttaa kasvuympäristöni väheksymästä verenperimästä, pienelämisen salaisesta mielestä, vielä jossain viipyilevästä kaskisavusta...

Jos kaivautuisin tarpeeksi syvälle menneeseen, voisi juurteni havauta hakeutuvan hitaasti ajassa taaksepäin kohti itää. Rönsyjä ne ovat, eivät juuria. Maakansan haarautuva maavarsi.

Olen kotoisin sieltä, missä savolaiskiila törmää eteläisen Pohjanmaan lakeuksiin ja rannikon ruotsinkieliseen asutukseen. Varhaisimman lapsuuteni vietin syvällä Järviseudulla, mutta kouluni kävin jäyhien pohjalaisten keskellä. Ne ihmiset, joihin lapsena vahvimmin, hämmentävimmin kiinnyin, tulivat jostain idempää ja usein palasivatkin sinne, kadotakseen.

Kasvutarina

2010-02-02T17:43:00.002+02:00

Deprivaation yöstä

2010-02-02T14:43:00.001+02:00

Olen vältellyt mielipidekirjoittelua, olen vältellyt namedroppingia, olen vältellyt, olen vältellyt... Tämä blogi kärsii estoista, joista sen pitäisi vapautua; onhan sen kirjoittajakin monessa suhteessa paljon vapautuneempi kuin muinoin aloittaessaan verkkojulkaisemisen. Terapian vauhdittamiseksi kohdistan blogiini ystävällisen katseen. Kas noin.

Vakavammin puhuen en pidä edellisen kappaleen tekopirteydestä. Ja blogissa pitäisi olla kyse jostain sellaisesta, mistä kirjoittaja pitää.

Jokin säädyllisyydentunne vain estää kertomasta mistä pidän.

On paljon tyydyttävämpää osoittaa se, tehdä se. Saada aikaan asia, josta voisi sanoa pitävänsä. Tätä on luovuus kaikkein hedonistisimmillaan ja samalla ankarimmillaan; paradoksaalisesti luovuus ei avarra vaan rajoittaa.

Etenkään kun se ei onnistu.

Mutta olenko synnyttänyt tämän luovuus- ja omaehtoisuuskäsityksen, tämän pakon, omasta tahdostani, vai ideologioiden puristuksessa, toisen vaatimuksesta? Mihin reagoin sillä? Kierränkö (tai kiertääkö tämä blogi) fetisistisesti jotain tabua kuin mustaa aukkoa?

Vastaus jää tapahtumahorisontin taakse.

Voidaan kuvitella paranoidi, joka kuluttaa kaiken energiansa vainoharhaisuutensa salaamiseen.

Rehellisyyden nimissä en ole varma epärehellisyydestäni. Tämä on tuskallisempaa kuin tietoinen epärehellisyys.

Häpeän aikaa itsessäni. Ei tarvitse ryhtyä aikalaiskriitikoksi, itsekritiikki riittää.

Ja on suunnilleen yhtä hedelmällistä.

Sitoutumattomuus kyynistää. Mieli kiertää oivallusten kehää.

Luullakseni tämä blogi tarvitsee lisää materiaalia: kyniä ja papereita, virikkeitä, tunnisteita, viittauksia ulkomaailman menoon. Värikkäitä kirjoja. (Edellinen merkintäni oli ensimmäinen kirjoittamani kirjaesittely – ensimmäinen käytännöllisesti katsoen ikinä.)

(Kun itsekritiikki juuttuu itseensä muuttuen umpiorunoudeksi, lounaan aika on korkea. Kehoni välittömien tuntemusten perusteella oletan, että näillä asioilla on jokin yhteys.)

Kestävä kollaasi

2010-01-28T18:42:00.016+02:00

(Pika-arvio)

81) Toisinaan olen loistokas, ainutlaatuinen, hämmentävä, mustaa huumoria si-
sältävä, mediaseksikäs, toispuolinen, tasapaksu, catwalkia muistuttava, sur-
realistista huumoria sisältävä, valtava, ahdistava, freskoa muistuttava.

Avantgarde-piireissä on ehditty riemuita siitä, millaisen kulttuuriteon Otava on tehnyt julkaistessaan Harry Salmenniemen kollaasirunoelman Texas, sakset.

Kirja on paksu. Ulkoasu, josta vastaa Markus Pyörälä, on rapsakan modernistinen (hillitysti post-) ja raikas. Se tekee perinteille kunniaa puhelin- yms. luetteloja myöten. Kannet ovat keltaiset. Musta reuna siinä, mistä kirja avautuu. Sivunumeron virkaa tekemässä analoginen osoitin, silkka musta palkki.

Teos ei ole edes vaikea; se on paljon helpompi – tai ainakin laveammin ja kovemmalla äänellä lörpöttelevä, sanalla sanoen esittävämpi – kuin Salmenniemen esikoinen Virrata että.

Texas, sakset on kuitenkin helpompi tajuta kuin kuvata.

Minulle tämä keltakantinen on jo nyt koko vuoden tärkein kirja; niin pitkälle se on päässyt siinä suunnassa, johon olen itsekin pyrkinyt tai pyristellyt. Viittaan tässä ilmaisulliseen rekisteriin, kielisuhteeseen, maailmasuhteeseen pikemmin kuin metodiin, vaikka arvostankin sitä keinovalikoimaa, jonka 2000-luvun kokeilevan runouden katras on ottanut käyttöönsä sanoakseen (näin tahdon uskoa) jotain, mitä muutoin on liki mahdoton edes huomata.

Teosta hallitsevat irralliset, aforistiset lauseet, dissektoidut väittämät, jotka näyttävät kaikessa yksinkertaisuudessaan kaikkea muuta kuin elementaarisilta; pikemminkin oudoilta, parantumattoman kompleksisilta ja avuttomilta. Kirjainkoon ja -tyypin jatkuva vaihtelu korostaa toteamusten eriperäisyyttä. Moni lause on varmasti jo alkuperäisessä yhteydessään ollut orpo, irrallaan turvallisista konteksteista, kaukana suurista kertomuksista, mestarimerkitsijöistä, mitä niitä on; toisin sanoen kyseessä on "pienen ihmisen" puhunta, todennäköisesti verkossa, flarf-estetiikan ydinmehu (pohjoisista hedelmistä). Mukaan ujuneet suurmieselämäkertojen katkelmat tuottavat tunnistettavuudessaan ja ilmeisyydessään (opettavaisia) pettymyksiä siinä missä abstraktien latteuksien vyöry huumaa kuin uni.

Huomaan kysyväni, ovatko kaikki sitaateilta näyttävät tosiaankin sitaatteja vai onko mukana näennäislainoja ja pastisseja. Jo kirjoittajan silmä vivahteille viittaisi siihen, että niitä on. Lienee hyvä palauttaa mieleen tänään Helsingissä päättyvä Picasso-näyttely (yhteentoista asti ehtisi vielä) ja synteettisen kubismin opetukset: Innostuttuaan vaikkapa mahdollisuudesta käyttää taulun osina seinäpaperista revittyjä paloja taiteilija ymmärsi kieltäytyä sekä hylkäämästä ideaansa että alistumasta materiaalin armoille: jos käsillä ei ollut sopivaa boordinpätkää, hän maalasi sen kuvaan, suurpiirteisesti, turhia näpertelemättä.

Koska kirjan ensimmäistä viidennestä seuraa kaksi lähes alkuosan laajuista typografialtaan ja poeettisilta keinoiltaan erottuvaa ja yhtenäistä jaksoa, ehdin jo olettaa, että teos on perushahmoltaan kokoelma vastaavanlaisia tyyliharjoitusmaisia tekstejä/runoja, mutta jaksot osoittautuivat kahdeksi erilliseksi järjestyksen saarekkeeksi kehystekstissä, joka on myös kehyskertomus, virtaapva pikemmin kuin luettelomainen, eheistä ja "vapaista" sanoista, lauseista, pienistä kuvistakin koostuva.

Palaan tähän teokseen vielä. Sanoinhan, että se on tärkeä.

An Attempt

2010-01-28T17:10:00.003+02:00

The poor are not remembered: poverty is feared.

The sick are not remembered: sickness is feared.

The dead are remembered alive.

Loistavia blogimerkintöjä

2010-01-28T03:11:00.007+02:00

Pitkä
Muukalaisia vesirajassa: Helsingin toteutumattomat kanavat.

Lyhyt
Vuoden loppuun: Valot sammuvat.

Kysymys, joka juolahti

2010-01-26T23:09:00.001+02:00

Kumpi tapahtuu aiemmin, entä kumpi kiistattomammin?

(a) Tietokoneesta tulee tietoinen.
(b) Sosiaalipsykologia saavuttaa taiteen vaikuttavuuden.

modernissimo

2010-01-26T15:58:00.001+02:00

Lyötävä läpi.
Pidettävä sanat kovina, kuvina.
Vältettävä väärää.
Todettava tavattaessa.

Muutama kiihtynyt rivi

2010-01-26T08:37:00.009+02:00

Se, mitä luulimme asioiden luontaiseksi luonteeksi, joka taustalla väikkyy, pukeutuukin toistuvasti muotisanoihin, perinnesanoihin, koristeellisiin kansallispukuihin, liituraitaan, kierrätysrytkyihin. Keisarin uusiin ja vanhoihin vaatteisiin. Kuviin, kuviin, kuviin, materiaan, halpoihin temppuihin arvokkaissa instituutioissa! Tämä ärsyttää meitä, jotka luulimme tulleemme vanhemmiksi mutta säilyneemme nuorina, mielestämme mieleltämme avarina kognitiivisen alkuräjähdyksen lapsina. Kuvittelemansa Suuren Älyn pusertaminen kapeisiin kommunikaatiokanaviin on turhautumisen perikuva, tai sitten ei, mikä on turhauttavaa. Perikuvista olisi neuvoteltava koko ihmisyyden perikunnan kanssa; niin vaatii meihin pesiytynyt tosiseikkojen kumartamisen tarve. Väsyn toistuvasti ymmärtämään tätä järjetöntä kompleksia: jos todellisuus todella on objektiivinen ja siten uskomuksistamme riippumaton, miksi me jaksamme välittää siitä ja niistä? Miksi me välitämme toistemme uskomuksista? Miksi näemme sopimuksia ja velvoitteita joka puolella, ja silti jaksamme sopertaa tosiasioista, tosiasioista? Miksi is:istä faktisesti seuraa ought, jota faktisesti seuraamme? Miksi liitämme totuuteen merkityksiä? Jopa niin paljon merkityksiä, että valta voi verhoutua siihen? Miksi käytäntö ei ainoastaan hyödynnä teoriaa vaan verhoutuu siihen? Intellektuellin onni ja kunnia on olla hyödyllinen idiootti vasten tahtoaan. Emme usko itseemme emmekä maailmaan niin, etteikö ahneutemme voittaisi. Talous laajenee: emme syö enää vain leipää vaan realiteetteja. Objektiivinen todellisuus on täydellinen kulutushyödyke. Asioiden luontainen luonne, että saisimme tuntea ihanasti, salaa, saastuttavamme sen intresseillämme.

Katkelma

2010-01-25T16:21:00.003+02:00

Vietiinkö Unelias tulivaunuilla höyhensaarille, hän kysyi.

Miten on naiivia mennä
yliopistoon oppimaan?
Yhä vain jumalat surffailee
pilvilaudoillaan.

Kaksoispiano

2010-01-25T00:49:00.001+02:00

Peili tavallisen pystypianon takana riittää tuottamaan suurpiirteisen illuusion kaksoispianosta. Sellainen jakaisi mukavasti tilaa ellei ääntäkin. Mutta konserttipianossa on sovellettava kiertosymmetriaa: pienellä virittelyllä kahdesta flyygelistä syntyy yksi suorakulmio.

Todellisuudesta, haastaen

2010-01-21T18:18:00.005+02:00

Todellisuuden selkein mahdollinen määritelmä lienee "kaikkien olemassaolevien olioiden joukko". Mutta eikö kysymys todellisuuden itsensä olemassaolosta ole tällöin joukko-opillinen; ja jos se on, pitäisikö tästä päätellä, että määritelmässä on jotain olennaisella, mahdollisesti korjaamattomalla tavalla vialla?

Jos tosissani pohdin kysymystä, onko todellisuus olemassa, en varmastikaan mieti sitä, ovatko olemassaolevat oliot olemassa, vaan pikemminkin sitä, onko mitään olemassa ylipäätään. Mutta eikö jälkimmäinenkin vaikuta omituiselta kysymykseltä: väittääkö muka joku, ettei mitään ole olemassa?

Parempi maailma -blogin Mikko kuitenkin olettaa, että toisten mielestä todellisuus on olemassa ja toisten mielestä ei. Käsittääkseni hän uskoo myös, että se, pitääkö henkilö A itse kysymystä mielekkäänä vai ei, on jollain tavoin sidoksissa A:n omaan alkuperäiseen ontologiseen intuitioon siitä, onko todellisuus olemassa vai ei.

Kolmen sarja

2010-01-21T16:35:00.001+02:00

Ajatelma, taivutettu maneeri.

En keksi yhtään käyttöaforismia.

Mitäs me maanmuuttajat.

Itseapuopus

2010-01-19T11:35:00.004+02:00

On palattava tilaan, joka sai minut etsimään turvaa abstraktioista. Tätä tilaa ei kuitenkaan ole: se ei ole sijainnut ajassa; se on väistämättä abstraktio, mikä tietysti sopii itselleni.

Esikoiskirjani oli itseterapiaa. En täysin häpeä tunnustaa tätä, enkä sitäkään, ettei se ole koko totuus. Toistan kuitenkin: kirjani oli terapeuttinen projekti ja sellaisena äärimmäisen alustava. Aihelma. Joukko mahdottomia otteita rekursiivisesta itseapuoppaasta... Suunnittelen suunnatonta teossarjaa... Toistan kolmannen kerran: kirjani on kirjoittajan itseterapointiyritys.

Niin kuin suurin osa tämän blogin merkinnöistä, tämä merkintä erityisesti.

Itseni takia käyn tätä kahden rintaman sotaa tiedon ja muodon puolesta – tai niitä vastaan, jos erehdyn. Pidän tiedon itselläni; tarjoan lukijoilleni estetiikkaa, poeettista muotoa, makeutta ja karvautta, jonka myönnän omakseni: siksi kirjani ovat itseterapeuttisia ja tunnustuksellisia; siksi ne eivät virtaa vapaasti, eivätkä tekijänsä mielestä saavuta sellaista itsenäisyyttä ja autonomiaa kuin niille kuuluisi. Oma äitini ei saa kirjastani otetta, mikä onkin hyvä. Mutta harva muukaan saa.

Mistä tämä salailupeli alkoi, tämä hämärä kurtiisi koko maailman kanssa?

Tässä on jokin seinä, josta en pääse eteenpäin, vaikka seinä tässä on vain metafora; vaikka voin vapauttaa abstraktiot lentoonsa ja siirtyä jollekin raikkaammalle, miehuullisemmalle metatasolle, alkuperäinen seinä on yhä siellä missä se on.

Tavanomaiset pelot, jotka ovat liian banaaleja nimettäviksi. Normaali neuroottisuus, johon ja josta tuntemamme maailma on jo ammoin kyllästynyt. Salaisuuden verhot, vaipat huvittavat rievut; muleta, joka harhauttaa katseen pois haavoittuvasta tekijästä, hytisevästä ytimestä, kankaan tapaisista kudoksista, nahoista, joissa pysyminen teettää työtä. Parka, panarktinen kulkusana. Minä, sanoja, sanoja näissä nahkakansissa.

Abstraktio, assosiaatio, päätelmä: otteita, suhteita, teitä – turvallisia! Itse kussakin sisäinen autisti, joka rakastuu mielensä liikkeisiin, merkityksen ja tunnistamisen mahtiin.

Notkeudesta

2010-01-15T23:05:00.009+02:00

Eli mihin venyn ja mihin en

"Vaikka hän on niin normaalirakenteinen, ettei hän pysty edes suutelemaan omaa kyynärpäätään, vaikka kuinka tahtoisi; ellei sitten ensin leikkaa käsivarttaan poikki."
- Markku Lahtela, Hallitsija

Huuleni pääsevät hieman lähemmäksi vasenta kyynärpäätäni kuin oikeaa, eivät kuitenkaan aivan kiinni. Kieli yltää kutittelemaan luunupin kylkeä.

Olen siis notkea; lienenkö edes normaalirakenteinen? Kun levitän vasemman käteni sormet mahdollisimman haralleen, pikkusormen ja peukalon kulma on hyvin likellä sataakahdeksaakymmentä astetta.

Mutta vartaloni vastustaa taivutusta. Polvet suorina saan sormenpääni ulottumaan noin puoleenväliin säärtä. Notkea en ole, mahtuisinko normiinkaan.

Sumupakkanen

2010-01-13T13:22:00.005+02:00

Sumupakkanen kuuraa kuuraa
puhtaaksi sillä lumi on enkeli
ja jää veden ylempi sääty
aatelisto, vaateparsi joka verhoaa
maan takaliston pyöreäksi kauniiksi
ihmisen mielestä
ihmisestä huolimatta
silmissä
ripsen jäätyminen hätäännyttää
hetken
lasiaiskellujat liehuvat
valaistut sumupilvet vaikuttavat
revontulilta
mutta eivät ole!
maailmalliset sähkövalot, kosteus
panssaroidut petäjät
surupuut morsiuspuut
hopeakäätyiset koivut
helmipuut, puuttuva kuu
ja yön yksinäinen sammal.

Orientaatio junassa

2009-12-28T19:17:00.003+02:00

Miltä tuo hämärä maisema tuntuisi, näyttäisi, jos se olisikin radan toisella puolen ja matkan suunta päinvastainen?

Lahjomattomien valtakunta

2009-12-28T02:59:00.002+02:00

Epäsuhta, yhteismitattomuus sen, mitä pidän arvossa, ja sen, mikä on taloudellisesti merkityksellistä, välillä järkyttää minua, niin kuin minulla ei olisi keinoja käsitellä koko ristiriitaa. Mutta en ole yksin hämmennykseni kanssa. On kuin tuotantoelämästä yleensä olisi tulossa tabu tai kuin olisimme todistamassa surkuhupaisan ja periaatteessa harmittoman pikkuporvarihahmon apoteoosia kasvottomaksi antikristukseksi tai surkastumista pandeemiseksi virukseksi (yksi ja sama)... Näin ollen minulla pitäisi olla jotain puolustettavana taloudellista etua vastaan, mutta onko minulla sitä, ja kenelle ja miten voin esittää sen?

Tämä epävarmuus jäytää meitä omastakin mielestämme surkuhupaisia idealisteja. Miten voimme viedä rahalta viimeisen sanan, jos tiede, taide, uskonto ja politiikka ovat niin vieraita toisilleen, niin täynnä perusteltua tai ainakin institutionalisoitua epäluuloa, niin hajotettuja ja hallittuja kuin ne nykyään ovat?

Millainen olisi lahjomattomien valtakunta?

Emmekö elä demokratiassa? Politiikan korruptio heijastaa kansan korruptiota. Onhan sen pakko.

2009-12-23T16:42:00.001+02:00

Suuntauksia todellisuuteen

2009-12-10T19:29:00.007+02:00

Inhorealismi, pelkorealismi, viharealismi, sururealismi, ilorealismi, rakkausrealismi, intorealismi, himorealismi, nautintorealismi, hurmiorealismi, sekavuusrealismi, yllätysrealismi, yllätyksettömyysrealismi, hämmennysrealismi, kontrollirealismi, pettymysrealismi, alistumisrealismi, dominanssirealismi, häpeärealismi, syyllisyysrealismi, lohturealismi, toivorealismi, uskorealismi, epäilysrealismi, tyytyväisyysrealismi, naiivi realismi, sisäinen realismi, ironinen realismi, utooppinen realismi, fantastinen realismi, hypoteettinen realismi, hypnopoeettinen realismi, tieteellinen realismi, taiteellinen realismi*.

Kirjoittaminen on vapautta.

* Olennainen lisäys klo 0.47.

Tosi vai tulenarka?

2009-12-07T01:27:00.006+02:00

"Linkittäminen on altruismia", kuuluu Killingin tunnuslause. Merkintä, jonka esittelen seuraavassa, herätti vahvan "tämä kuuluisi Killinkiin" -tunteen:

Swash / Buckling -blogin Tuomo "Squirrel" Hämäläinen kirjoittaa sakeasta vedestä.

Kaksi sivuhuomiota

2009-12-02T10:51:00.004+02:00

Eristyksiin ajautuneena ihminen tarkkailee itseään. Objektiivisuus, maailman näkeminen kuin ihmisiä ei olisi, jää haaveeksi.

Havaitsin, ettei kameran vaihtaminen astetta kookkaampaan ollut täysin järkevää. Se on nyttemmin useasti jäänyt matkasta.

hento kirkastus, talviaamu

2009-12-02T09:40:00.000+02:00

Tämä talo on rakkauden ikkuna.
Tämä ikkuna: rakkauden valo.
Tämä valo on rakkauden omena.
Tämä talo on rakkauden talo.

Paluu

2009-11-18T21:09:00.000+02:00

Lupauduin lausumaan otteita menneistä, vaikka tahtoisin lausua vain tulevia ja lausumattomia.

Siitä, että kirjoitin kirjan, en selviä muutoin kuin kirjoittamalla uuden, kirjoittamalla lisää, niin paljon, että menneet virheet hautautuvat... Itse asiassa en katso epäonnistuneeni; en vain osaa olla tuntematta tiettyä vieroksuntaa, outoutta ja inhoakin sellaisia tekemisiäni kohtaan, jotka ovat karanneet omasta kontrollistani ja joutuneet vieraan antamien merkitysten armoille.

Niinpä on mahdollista, että perfektionismini kääntyy tuottamattomuudesta pakonomaiseen tuottamiseen: pakenen työhön, yritän epätoivoisesti korjata sitä repeämää, jonka olen silkalla omalla aktiivisuudellani aiheuttanut todellisuuden kudokseen. Puhun tässä omasta todellisuuskäsityksestäni, vieraantuneisuuden valtakunnasta ja turhamaisista huolenaiheistani, siitä, miten toivoisin pystyväni pysymään täällä silmien takana enkä suinkaan näkökentässäni, sormena linssin edessä. (Enhän minä pysy, olen liian turhamainen ja liian tietoinen tästä seikasta.)

Koominen hahmo kompastelee kulisseissa. Hän luulee olevansa näyttämölle eksynyt sivullinen, vaikka hänet on selvästi kirjoitettu käsikirjoitukseen, ja niin kauan kuin hän ei tiedä olevansa näyttelijä, hän näyttelee roolinsa hyvin.

Julistaisinko jotain, lausuisinko itselleni muutaman rohkean sanan:

Menneeseen viattomuuteen ei ole paluuta. Tulevasta viattomuudesta ei ole tietoa. Sinnepä siis!

Mitä se tuleekaan vielä vaatimaan.

Kirja

2009-11-14T00:09:00.004+02:00

on juuri ilmestynyt.