29.9.14

Letkeitä maanantaimietteitä

Arki voittaa: kuin ihmeen kaupalla olemisen ihme kaupallistuu. Lentokone lentää näkökenttäni halki oikealta vasemmalle. Minun ei tarvitse astua siihen, mutta jos haluan, voin sepittää matkustajista tarinoita: "Opiskeltuaan bodypump-ohjaajaksi hän muutti Australiaan."

Mutta mitä ihmettä tekisin keksityillä jutuilla: saatan kiinnostua niistä älyllisinä harjoitteina ja mieleni harhailun sivutuotteina (siis unina ja vastaavina), mutta jos alkaisin vakavissani kirjoittaa kertovaa proosaa, todennäköisesti eläytyisin siihen liiaksi ja uupuisin täydellisesti. Uupuisinko väistämättä? Tästäkö syystä tarinoiva mielikuvitukseni lamaantui murrosiässä, ja minkä surun tämä lama mahtaa kätkeä?

Kallistaessaan korvansa luovuudelle kirjoittaja ei valitse vain yhtä asiaa. Hän alkaa hakea suuntaansa uusissa suunnattomuuksissa, omaksua uusia näkökulmia kieleen ja mieleen. Jotkin niistä saattavat osoittautua radikaaleiksi, sellaisiksi, jotka uhkaavat kirjoittajan perustavimpia mielikuvia ja minäkäsityksiä, hänen tunnustamiaan tabuja ja mielenterveysnormeja. Sanottuna tämä saattaa kuulostaa itsestään selvältä, mutta kirjoittajan sanomana se on aina koetteilla.

Jos työ muuttuu ahdistavaksi, se ei etene; mutta jos se kiinnostaa edelleen, riittävän rento asenne lankeaa väistämättä opittavaksi.


23.9.14

Logosentristi tunnustaa

Yhä vain kirjoittaminen on minulle välttämätön paha. Mieluummin näkisin itseni ajattelijana tässä tai tuossa ajatusten virittämässä hetkessä, ajatusvirrassa, joka on asioiden ja koetun itsensä tutkimista yksin tai ystävän kanssa. Mitä tapahtuukaan lapselle, joka merkitsee leikkinsä muistiin ja alkaa leikkiä varta vasten vastaisia faktisia muistiinpanojaan varten?