Sepitetty kertomus harvoin tyydyttää uteliaisuuttani, kertoo sitä, minkä haluaisin tietää, mutta on myös asioita, joita en halua kuulla, ja siksi suhteessani kertomakirjallisuuteen ja sen tekemiseen saattaa piillä aito ongelma: miten kokisin oman elämäni niin todelliseksi, että uskaltaisin kirjoittaa fiktiota? Kertomaton kadehtii kerrottua.
Nelivuotiaana kerroin tarinoita. Ne olivat loputtomia ja peilasivat siten tajuntani virtaa. Viisivuotiaana opin kirjoittamaan. Näin tarinan ulkoisena objektina, outona liikakasvuna maailmassa, jonka kiinteyteen yritin tukeutua. Se ei enää ollut osa omaa virtaani, se karkasi ulottuviltani, muuttui vieraaksi ja on pysynyt vieraana siitä lähtien. Ellei sitten tämä nolostuttavan romanttinen ja kaunisteltu lapsuuskuvaus ole jo tarina tai sellaisen alku.
