Paluu
Lupauduin lausumaan otteita menneistä, vaikka tahtoisin lausua vain tulevia ja lausumattomia.
Siitä, että kirjoitin kirjan, en selviä muutoin kuin kirjoittamalla uuden, kirjoittamalla lisää, niin paljon, että menneet virheet hautautuvat... Itse asiassa en katso epäonnistuneeni; en vain osaa olla tuntematta tiettyä vieroksuntaa, outoutta ja inhoakin sellaisia tekemisiäni kohtaan, jotka ovat karanneet omasta kontrollistani ja joutuneet vieraan antamien merkitysten armoille.
Niinpä on mahdollista, että perfektionismini kääntyy tuottamattomuudesta pakonomaiseen tuottamiseen: pakenen työhön, yritän epätoivoisesti korjata sitä repeämää, jonka olen silkalla omalla aktiivisuudellani aiheuttanut todellisuuden kudokseen. Puhun tässä omasta todellisuuskäsityksestäni, vieraantuneisuuden valtakunnasta ja turhamaisista huolenaiheistani, siitä, miten toivoisin pystyväni pysymään täällä silmien takana enkä suinkaan näkökentässäni, sormena linssin edessä. (Enhän minä pysy, olen liian turhamainen ja liian tietoinen tästä seikasta.)
Koominen hahmo kompastelee kulisseissa. Hän luulee olevansa näyttämölle eksynyt sivullinen, vaikka hänet on selvästi kirjoitettu käsikirjoitukseen, ja niin kauan kuin hän ei tiedä olevansa näyttelijä, hän näyttelee roolinsa hyvin.
Julistaisinko jotain, lausuisinko itselleni muutaman rohkean sanan:
Menneeseen viattomuuteen ei ole paluuta. Tulevasta viattomuudesta ei ole tietoa. Sinnepä siis!
Mitä se tuleekaan vielä vaatimaan.
