19.9.20

Liika-ajatuksista

En pitkästy helposti. En koskaan menettänyt kykyä keksiä omat leikkini vaan ryhdyin tilaisuuden tullen jalostamaan sitä.

Onko mahdollista, että yksinkertaisesti ajattelen likaa ja että minun oli vaikea sopeutua yliopistomaailmaan, koska akatemia (90-luvulla) oli minulle kuin kova huume?*


Ihailin ihmisiä, joiden uskoin ajattelevan vielä enemmän ja paremmin, ja tietenkin ihmettelin heidän sopeutumisvaikeuksiaan vielä enemmän kuin omiani. Vastentahtoisesti – ja ajan saatossa yhä pelokkaammin ja kärsivämmin – ihailin ja kadehdin myös pinnallisilta vaikuttaneita menestyjiä ja fanaattisen oloisia oman tiensä kulkijoita. Näiden kahden ihmistyypin eroa en individualistiseen sukupolveen individualistisessa ympäristössä kasvaneena outsiderina osannut hahmottaa likimainkaan riittävän selvästi: heidän identiteettinsä ja toimintamallinsa näyttäytyivät vuosi vuodelta hirviömäisempinä ja ylevämpinä, ja minusta itsestäni tuli yhä itseohjautuvampi, mahdoton ohjata, pinnalta kesy, sisältä sittenkin villi.


Toiset rentoutuivat alkoholin, liikunnan, joogan, ties minkä avulla. Minä olin niin kovassa ajattelukoukussa, etten halunnut rentoutua millään muulla kuin ajatuksen voimalla. Oman omaehtoisen havaintoni, oman sisäsyntyisen ajatukseni voimalla.



_____

*Oman risukkoisen ajattelijantieni Daavid Huume, jonka lupaama vapaus dogmaattisesta unesta osoittautui kalliimmaksi kuin kuvittelin.

Rakeinen lämpö

Yöllä, kun osa visuaalisesta aivokuoresta nukkuu vielä, natriumlampun martiaalinen kajo on joukko pieniä väripisteitä harmaalla pinnalla.

Tällaisina hetkinä sisäinen ja ulkoinen havainto ovat yhtä.

18.8.20

Luutaide

Näin muuten viime yönä unta kuuluisan suomalaisen kuvanveistäjän installaatiosta, jossa näyttelyvierasta pyydetään asettumaan pitkäkseen kapeahkon sängyn laidalle samoille ryppyisille lakanoille kuin ikivanha tummunut luuranko. 

Suonruskea luuranko on (luonnollisesti) alastomasta näyttelyvieraasta, minusta, ylevä ja taiteellinen. Onko hartaimmin harrastamani sanataide oikeastaan luutaidetta, menneiden kaivelua ja arkeologista luettelointia jonkin edellä käyvän elämänsäikähdyksen vallassa?

Tämän kesannolle jääneen blogini kielirekisteri on monin verroin elävämpi kuin kirjallisen päähankkeeni, niin rakas kuin jälkimmäinen minulle onkin.

Kielen voi tuntea jotenkuten tyydyttävästi, ihmistä ei. Siksi kai kirjoitan kielilähtöisesti ja harjoitan kaikenmoista metodista autismia suhteessa päivän puheenaiheisiin. Haluan elää ainakin hetken siinä uskossa, että tällaiset pyrkimykseni ovat täynnä mieltä. En haluaisi liiallisella erittelyllä vieraannuttaa itseäni tai mahdollista lukijaani niistä.


1.1.20

Ihminen on hyvä renki mutta huono isäntä.



Tekikö ihminen tulen omaksi kuvakseen? [2.1. klo 1.46]

9.5.19

Nimipäiväsarja


Kenties toivon, että sanat kertoisivat asioita itsestään. Asioista itsestään.

Elämäni on pikemminkin kokoelma kuin taideteos, vaikka ainakin runokokoelmia kai pidetään teoksina, pitkin piiloon jäävin hampain.

Mitä kiintymykseen tulee, jähmettyminen ei aina palvele kiinnittymistä.

Ilmaisuni ehdot irrottavat minut.

Julkinen tila, tähtitaivas ympärilläni. 

Haluan ruokkia hämmennystäni, enkä tiedä miksi.

2.1.19

Rakas äitimme näki viimeisen joulunsa.


Järjestelen sanoja puolustuslinjoiksi, mutta ne eivät riitä. Ketään en päästä lähelleni, päästä käsin hallitsen tämän mielen tilaa. Samaan aikaan tuuli ulvoo ja pyry pyörteilee – tuntuu suhteellisen lämpimältä ja sikäli sympaattiselta todeta tämä, vaan entä sitten? Ilmoittauduin puolittain läsnäolevaksi, tein myönnytyksen empirialle, kuka uskoo tai kenen tarvitsee uskoa? 

Olen oppinut kirjoittamaan kohtalaisen luontevasti virtailevaa sanamusiikkia, mutta heti kun korvani erottavat sen, silmäni näkevät, miten yksinäisestä lasihelmipelistä siinä on kyse. Voisin kirjoittaa loputtomasti tietyllä ylvään vetäytyvällä tyylillä, toivoa arabeskini lopulta kattavan kaiken kuin kuura, huurre, riite, härmä.

30.11.17

Metrolla menneisyyteen 3

Istahdan arkkitehtiosaston yläaulan ikkunalle. Neljäs päivä Otaniemessä. Kone on ikkunaalaudalla eikä pöydällä, jotta johto yltäisi pistokkeeseen. Niinpä käännän selkäni portaikolle ja katson Alvarinaukiota, harmaita pilsiä sen yllä. Keskelle – epäilyttävän keskelle – A-osaston marmorisisäpihaa on istutettu puuntaimi. En erota kyltin teksti näin kaukaa. Ilman muistoja en olisi tunteitteni vietävissä, en nöin vieraantunut, en näin peruuttamattoman reflektiivinen. Minulla on perinne vaalittavanani, oma yksityinen perinteeni, josta olen täällä ottamassa selkoa.

Ohitin käytävällä rivin opintopsykologien ovia. Kävin kerran vuosia sitten selvittämässä huoliani eräällä heistä tai heidän edeltäjistään. Hän oli nuori, hyvin pukeutunut ja melko muodollinen eikä kyennyt tarjoamaan minulle juuri mitään. Porvarillinen identiteetti on hirvittävän hauras, mutta kirjaston ikkunoista hämärtyvään iltapäivään valuva valo vangitsee huomioni. Aaallon ja aikalaisten arkkitehtuurissa on lämpöä ja herkkää uteliaisuutta, jonka yhteensopivuus innovaatiopropagandan ja opiskelijayhteisön krooniseen juveniiliuden kanssa on tuskin lujittumaan päin. Kirjoitin Otaniemi-narratiivin inhimillistämisestä ja tarkoitin omia tunteitani. Tarkoitan tunteitani, osoitan niitä kohti, kartoitan niitä. Ne täyttävät koko näkyvän maiseman.


––

Huomaan olevani kiusallisen riippuvainen sosiaalisen median kannustusjoukoista. Kirjoitin tuolla toisaalla seuraavasti [klo 18.07]:

Vajaakäytössä oleva vanha A-osasto on kirjoittavalle persoonalleni täydellinen leikkikehä. Metro ja mustan talven pimeys tarjoavat unenomaiset kyydit paikalle ja paikalta pois. Olen levottomuuteeni nähden liki onnellinen. Akatemia ja minä elämme rauhanomaisesti rinnakkain, muttei se estä, etteikö välillämme voisi vielä leiskua purkausilmiöitä.

29.11.17

Metrolla menneisyyteen 2

Kävin tänään Otaniemessä jo kolmantena päivänä peräkkäin. Kenties palaan vielä maanantaihin ja jatkan kertomustani, vaikka se ehti muuttua aika jännittäväksi – kirjoittajan kannalta, tuskin sinun. En ole kokenut retkilläni avointa liikutusta, mutta merkitykset, joita olen ehtinyt hyljeksiä, käyvät silti pakahduttaviksi, ne tukkivat kanavani vyöryllään, jolloin estot ja pelot heräävät ja työ seisahtaa. Kun palaan herkän nuoruuteni herkistäviin maisemiin, muistojen ja välittömien kilpapommitus ylittää kaikki rekisteröintitaitoni. Kirjoittamisen väärtiltä tuntuvaa on liikaa, ja mitä ikinä keksinkin todeta, lauseitteni väliin puhkeaa kysymyksiä. Olisi kenties ollut intensiivisyyden kannalta tarkoituksenmukaisinta pitää ne kaikki omana tietonani, jättää mahdolliset kirjalliset huomiot kryptisiksi merkinnöiksi helakanpunaiseen muistikirjaan.

Miten toisin maailmani mielekkyys muodostui kuin edellytin. Miten yritinkään filosofoida itseni toiseksi. En yritä vaikuttaa poikkeusyksilöltä, yritän vain löytää mukavan asennon. Kun yritän ilmaista sen, mikä vaivalloisissa älyllistyksissäni ja komplekseissani ei ole vaivalloista ja vaivaannuttavaa, jäljelle jää lähinnä pirstaleisia huomioita. Muistojen ja uusien havaintojen ristivalotuksessa pirstaleista uhkaa – toden totta – muodostua jatkuvia, muuttuvia, omalakisia ja -kohtaisia kuvioita.

Minun on vihdoinkin inhimillistettävä Otaniemi-narratiivini – sen sijaan, että asettaisin käännekohdan eli ihmiseksi tulemiseni siihen pisteeseen, jossa joitain vuosia Teekkarikylästä lähdön jälkeen pääsin osittain irti läheisyyteen, seksiin ja vastakkaiseen sukupuoleen liittyvistä peloistani ja aloin julkaista tekstifragmenttejani verkkopäiväkirjassa. En tiennyt, miten ilmaisisin itseäni, en tiennyt, miten olla aikuinen (tiedänkö vieläkään), mutta täytyin siitä, mikä oli. Molemmat vanhempani olivat yhä elossa. Saavuin Otaniemeen 19-vuotiaana märkäkorvaylioppilaana (ensikosketukseeni paikkaan ja sen henkeen tapahtui jo aiemmin; tästä myöhemmin) ja lähdin pois 25-vuotiaana, melko pian isäni kuoleman jälkeen.

28.11.17

Metrolla menneisyyteen, välihuomioita

Olen kirjoittautumassa joksikin muuksi. Saa nähdä. Tahdon nähdä, ainakin.

Dipolissa teekkarit mässäilevät avokadolla.

Kun kirjoitan, oleskeluni on täynnä asiaa. Seuraan varjona, kun toiset suorittavat. Muistikirjaan tarttujasta tulee journalisti ja kirjailija omin päin.

Arkkitehtiosasto on tyhjä, tilaisuuteni on tullut!


27.11.17

Metrolla menneisyyteen 1

Tällaisia asioita mietin: onko Alvarinaukio edelleen veden vaivaama keväisin (kuten muistelin eräässä Mutta ennen muuta -kirjan kielikouristumassa) ja ehkä näin märässä marraskuussakin, kun madot nousevat linttaantumaan kallioisen kaupungin kivisimmille jalkakäytäville kaukana kaikesta näkyvästä mullasta.

Ajatus, että tunneli on rakennettu minulle, jotta voisin maanalisesta pullahtaa juhlallisesti Otaniemen kamaralle, tuntuu tänään loistavaan lohdulliselta. Nostalginen kostofantasia, osa n – totisesti, kahdeskymmenesviides vuosikurssi ja aivan uusi näkökulma! Ikävä kyllä minun on kirjoitettava tästä kaikesta hyvin subjektiivisesti, vaikka – kuten niin moni – yhdistänkin Otaniemeen objektiivisuuden elähdyttävän lupauksen. Tällä kampusparadoksilla on muitakin aspekteja: miksi niin monet mieltävät kaikkien noiden nuorta väkeä kokoavien instituutioiden suojissa itsensä tai toiset epäsosiaalisiksi ja vieraantuneiksi?

Silmä osuu Kampin metrolaiturin viittataideteokseen. Hauho ja Alahärmä osoittavat samaan suuntaan. Joudunko selostuksessani väkisinkin palaamaan Härmään asti? Siis suuntaan, josta alun perin etsiydyin punatiilikampukselle? Lauttasaaren metroasemalla modernistis–nostalgisten riippuvalaisinten parvi keinahtaa kevyesti metron saapuessa. Näen kaksi askeettisempaa varianttia samasta tunnelmasta ennen kuin seison Aalto-yliopiston aseman kolmioidun corten-teräslaattakaton alla. Näin nimetty metroasema tuntuu menetykseltä, sillä metonyymisesti moneen venyvä paikannimi on minulle myös alueen instituutioiden tutuin ja läheisin nimi. Oi Otaniemi, kaikesta otaannuttavuudestasi huolimatta olet minulle rakas ja toivon, että voisit avautua maailmalle ja nopeammille liikenneyhteyksille omana itsenäsi!

Uloskäynnin sijainti yllättää uloskävijän. Uusi mammuttimainen Väre-rakennus metrokeskuksineen toden totta katkaisee koko vanhan Otaniementien. Perspektiivi on uusi, ehkä jopa unenomaisempi kuin osasin odottaa.

Äkkivilkaisulta japanilaiselta vaikuttava nuori nainen puristaa hyppysissään kahta neliömäistä mustapintaista huonekalulevyä, ehkä pöydänkantta. Kahden levyn pinkka näyttää painavalta kuin kivi; nainen kantaa sitä vaivalloisesti pitkin kävelytietä, antaa kulman välillä levätä maassa. En kehtaa tarjota apuani. Levynainen pujahtaa sisään kirjaston sivuovesta. Kyltti sen vieressä mainostaa kahvilaa – sopii minulle.

Sisällä tärkeät opiskelijat opiskelevat tärkeitä asioita. Minua jo hieman ahdistaa. Informaation määrä ylittää kielellä tavoitettavan. Kuka kuvittelen olevani?! Ah, pieni ego isossa säännöllisesti siivotussa talossa.