26.9.08

Unen turvin

Luvassa: luova jakso. Miksi pelkään tarinoita, mutta ihailen unia? Our lives, larger than our lifeboats. Oudon kaukaa kylläkin. Äärimmäisen luova päivä kukaties. Kaikin tavoin. Uni on aktiivista lepoa. Uni on jatkuvaa heräämistä. Se, jolle unet ovat epäjärjestystä, ei ymmärrä järjestyksestä mitään. Tai ymmärryksestä. Mennä pitkälleen ja nähdä merkitysten tihkuvan, tajuta näkevänsä: tämä on oman pään etuoikeus. Mennä itseensä, joka ei ole tyhjä pelastusvene heilumassa reelingin yllä. Mennä itseensä, joka toinen voi olla, joka ole toisten. Nähdä hävyttömän kauniita unia, unisilmin kaikkia meitä, jotta joka helvetin hetki ihminen olisi se, mitä kaipaa ja kuka, olisi jo! Ei se, mitä pelkää. Olisi ilman eri käskyä, ilman eri kieltoa, olisi jo silloin kun tutut ja tuntemattomat näkyvät hennosti toistensa läpi, itsensä.

19.9.08

Doksanhaaroista

On olemassa poliittinen mielipide, moraalinen mielipide, eettinen mielipide... tai vakaumus kai pikemminkin. Kaikki vaikuttavat eri tasoilla ja ehdoilla. Ehkä on olemassa metafyysinenkin mielipide. Uskonnollinen mielipide on jokapäiväistä todellisuutta.

Tarkkailuasemista

Sukuhaarassani polvesta seuraavaan on 40 vuotta tai enemmänkin. Eikä se tahdo riittää, kun tuntuu siltä, että täytyisi kasvaa ja kapinoida kahden sukupolven edestä. Kirittävää jää joka kierroksen jälkeen yhä enemmän. Mutta maailman ihmetteleminen on hauskaa.



Kohoavan polven kollega Tampereelta on nyt Kattoratsastaja (harvennetuin kirjaimin). Harjavallanpitäjän virkakausi alkaa komeasti.

5.9.08

Vaatii

Vaatii kohtuullista itseluottamusta päästä yliopistosta läpi uteliaana, itsenäisenä ja kaunattomana. Vaatii kohtuullista itseluottamusta kirjoittaa omalla nimellään. Vaatii kohtuullista itseluottamusta kirjoittaa nimimerkillä. Vaatii kohtuullista itseluottamusta unohtaa ikäkausinormit. Vaatii kohtuullista itseluottamusta olla häpeämättä nuoruuttaan. Vaatii kohtuullista itseluottamusta olla häpeämättä keski-ikäisyyttään. Vaatii kohtuullista itseluottamusta olla häpeämättä vanhuuttaan. Vaatii kohtuullista itseluottamusta tehdä toisin kuin muut tekemättä tästä numeroa. Vaatii kohtuullista itseluottamusta tehdä samoin kuin muut tekemättä tästäkään numeroa. Vaatii kohtuullista itseluottamusta julkaista näin hiomattomia lauseita!

3.9.08

Keskustakirjasto ja valtion tontti

Olenko ainut, jonka päähän ei tahdo mahtua, että valtiovallan mandaatilla on edes periaatteessa mahdollista harjoittaa lyhytnäköistä kiinteistökeinottelua eduskuntatalon edustalla, valtakunnan arvoikkaimmaksi usein mainostetulla alueella, jonka kaavoitustilanne on edelleen de facto (jos ei ehkä de jure) auki ja epätyydyttävällä tolalla?

Toiston väistämättömyydestä

Nämä ovat toimeliaita päiviä. Pitääkseni yritän pitää oman toimintani rakenteen ja puitteet mahdollisimman yksinkertaisina – tai palauttaa ne sellaisiksi, jos mahdollista.

Eräs tapa vaalia pelin yksinkertaisuutta on sallia toisto ja luopua jatkuvan siirtymän illuusiosta. Kun ajattelen, ajattelen, paha kurki sentään, samoja asioita yhä uudelleen ja uusiksi, ja näiden samojen, tunnistettavien ainesten pukeminen joka kerta uusiin vaatteisiin tarkoittaa kovin työlästä ja tarpetonta harhaanjohto-operaatiota. Turhamaiset detaljit pirstovat tilan. Jos blogatessani mietin koko ajan, mistä olen jo ehtinyt kirjoittaa ja mistä olen aikonut kirjoittaa kuvitteellisessa esseessäni X, jonka ainekset sijaitsevat melkein yhtä kuvitteellisessa pöytälaatikossa Y, en saa ikinä valmiiksi sitäkään vähää, minkä kykenen pitämään työn alla tässä ja nyt. Toimiva teos (kyllä, blogimerkintä on pieni teos) ei synny pidättelemällä. Olisi uskallettava toistaa sekä mennyttä että tulevaa. Uutta arkkitehtuuria ei keksitä joka maanantai, sanoi joku todella nimekäs arkkitehti, en kuitenkaan enää muista kuka.

En myöskään muista, kuka klassikko pahoitteli, ettei ehdi kirjoittaa yksinkertaisesti.

Vanha kiusallinen tapani on miettiä miettimisteni puitteita ja puutteita jatkuvasti ja kertautuen. Kuin runoilija puitaan ikään. Ikään kuin yrittäisin olla samaan aikaan todella pedantisti akateeminen että todella anarkistinen; tällainen ei nähtävästi toimi, ei kerta kaikkiaan toimi. Minun on nähtävästi valittava mahdollisimman sosiaalinen ja pragmaattinen tie juuri siksi, että olen pohjimmaisten ihanteitteni tasolla jotain täysin päinvastaista: tragikoominen absolutisti, platonisti, universalisti, perfektionisti, matemaattisten viimekätisyyksien ankara kaihoaja.

Sarjamuoto on bloggaamiselle luontainen, mutta toistuvien elementtien on tässä lajityypissä (joka on erittäin vapaa) parempi olla tahattomia kuin pakotettuja tai "tuotteen" pintaan "brändättyjä": elementtisaumoja jäljittelevät urat käsinrapatussa julkisivussa herättävät nykyään lähinnä säälivää päivittelyä, vaikka (ja juuri siksi että) mekaanista toistoa jäljittelevä käsityö osoittautui tässäkin tapauksessa käytännön massatuotantoa kauniimmaksi.

Jokaisen taiteilijan päämäärä on päästä vaiheeseen, jossa voi seurata omaa tietään eli jäljitellä itseään. Se on iloinen, tyydyttävä vaihe, mutta sitä ei pidä suotta jouduttaa. Siihen ajautuu aina jotain tietä, kun pätevyyden rajat tulevat vastaan eli keinot jäljitellä toisia loppuvat.

Kaikki opillinen, käsitteellinen ja institutionaalinen hämärtyy noilla rajoilla. Ne pelottavat; niistä puhuminen pelottaa ja on vaikeaa. Pätevinkin on niillä yksin. Kulttuurimme rajoituksia vastaan meillä on asettaa vain heikot itsemme, ellemme ole tosiuskovaisia, jollaisia on luullakseni vähän.

Luulen kuitenkin, että omalla kohdallani nuo rajat ovat kauempana kuin olen ahdistuksissani kuvitellut. Olen pelännyt ja ehkä toivonutkin toiston lopullisuutta, vaikka olisin voinut kokea suorittavani vain osaharjoitteita.


Kaikki älyllinen työ muuttaa onnistuessaan pelin sääntöjä – siksi säännöt pettävät; siksi niihin (sääntöihin tai älykköihin) ei pidä luottaa koskaan täysin.