Toiston väistämättömyydestä

Nämä ovat toimeliaita päiviä. Pitääkseni yritän pitää oman toimintani rakenteen ja puitteet mahdollisimman yksinkertaisina – tai palauttaa ne sellaisiksi, jos mahdollista.

Eräs tapa vaalia pelin yksinkertaisuutta on sallia toisto ja luopua jatkuvan siirtymän illuusiosta. Kun ajattelen, ajattelen, paha kurki sentään, samoja asioita yhä uudelleen ja uusiksi, ja näiden samojen, tunnistettavien ainesten pukeminen joka kerta uusiin vaatteisiin tarkoittaa kovin työlästä ja tarpetonta harhaanjohto-operaatiota. Turhamaiset detaljit pirstovat tilan. Jos blogatessani mietin koko ajan, mistä olen jo ehtinyt kirjoittaa ja mistä olen aikonut kirjoittaa kuvitteellisessa esseessäni X, jonka ainekset sijaitsevat melkein yhtä kuvitteellisessa pöytälaatikossa Y, en saa ikinä valmiiksi sitäkään vähää, minkä kykenen pitämään työn alla tässä ja nyt. Toimiva teos (kyllä, blogimerkintä on pieni teos) ei synny pidättelemällä. Olisi uskallettava toistaa sekä mennyttä että tulevaa. Uutta arkkitehtuuria ei keksitä joka maanantai, sanoi joku todella nimekäs arkkitehti, en kuitenkaan enää muista kuka.

En myöskään muista, kuka klassikko pahoitteli, ettei ehdi kirjoittaa yksinkertaisesti.

Vanha kiusallinen tapani on miettiä miettimisteni puitteita ja puutteita jatkuvasti ja kertautuen. Kuin runoilija puitaan ikään. Ikään kuin yrittäisin olla samaan aikaan todella pedantisti akateeminen että todella anarkistinen; tällainen ei nähtävästi toimi, ei kerta kaikkiaan toimi. Minun on nähtävästi valittava mahdollisimman sosiaalinen ja pragmaattinen tie juuri siksi, että olen pohjimmaisten ihanteitteni tasolla jotain täysin päinvastaista: tragikoominen absolutisti, platonisti, universalisti, perfektionisti, matemaattisten viimekätisyyksien ankara kaihoaja.

Sarjamuoto on bloggaamiselle luontainen, mutta toistuvien elementtien on tässä lajityypissä (joka on erittäin vapaa) parempi olla tahattomia kuin pakotettuja tai "tuotteen" pintaan "brändättyjä": elementtisaumoja jäljittelevät urat käsinrapatussa julkisivussa herättävät nykyään lähinnä säälivää päivittelyä, vaikka (ja juuri siksi että) mekaanista toistoa jäljittelevä käsityö osoittautui tässäkin tapauksessa käytännön massatuotantoa kauniimmaksi.

Jokaisen taiteilijan päämäärä on päästä vaiheeseen, jossa voi seurata omaa tietään eli jäljitellä itseään. Se on iloinen, tyydyttävä vaihe, mutta sitä ei pidä suotta jouduttaa. Siihen ajautuu aina jotain tietä, kun pätevyyden rajat tulevat vastaan eli keinot jäljitellä toisia loppuvat.

Kaikki opillinen, käsitteellinen ja institutionaalinen hämärtyy noilla rajoilla. Ne pelottavat; niistä puhuminen pelottaa ja on vaikeaa. Pätevinkin on niillä yksin. Kulttuurimme rajoituksia vastaan meillä on asettaa vain heikot itsemme, ellemme ole tosiuskovaisia, jollaisia on luullakseni vähän.

Luulen kuitenkin, että omalla kohdallani nuo rajat ovat kauempana kuin olen ahdistuksissani kuvitellut. Olen pelännyt ja ehkä toivonutkin toiston lopullisuutta, vaikka olisin voinut kokea suorittavani vain osaharjoitteita.


Kaikki älyllinen työ muuttaa onnistuessaan pelin sääntöjä – siksi säännöt pettävät; siksi niihin (sääntöihin tai älykköihin) ei pidä luottaa koskaan täysin.