22.7.08

Äänestä ääneen...

Kriisi antoi tunnustusta ääneenajattelusta. Hyvä niin, koska en ole tahtonut keksiä muutakaan: systemaattisempi toimintamalli tarkoittaisi kahta pahempaa teeskentelyn temppelien rakentamista – ilman purkamista, ilman ääneen ajattelua... Arvostan ja ihannoinkin joitain instituutioita – luonnontieteitä! – mutta niiden nimissä en tietenkään voi puhua. Ei ole mukavaa havaita, ettei itsellä ole minkäänlaista sanomaa, joka ylittäisi ajattelun tässä ja nyt; eikä ole mukavaa havaita, ettei muutoin voi ollakaan. Kunpa tietäisin, miten omasta ajattelusta voisi päästä sen verran yli, että saavuttaisi edes auttavan ammatillisen roolipuhunnan taidon: sellaisesta voisi olla hyötyä työelämässä. Mutta aina kun olen koettanut kirjoittaa, olen törmäillyt omiin ajatuksiini kuin oviin, jotka avautuvat yliopistojen loputtomiin kapeisiin käytäviin.

Mitä jos tämä olisi romaanin aloitus? Harjaantuneelle lukijalle ei jäisi epäselväksi, että tässä puhuu epäluotettava kertoja. Loppukäänne paljastaisi muillekin, että kaikki tapahtui toisin.

(Välihuom.)

Vasta elämänkokemuksen myötä on etiikasta kirjoittaminen alkanut hiljalleen tuntua luontevalta. Kyse on rappiosta, mutta väistämättömästä.

Sukupolvi sukupolvelta elämänkokemuksen hankkiminen käy silti työläämmäksi. Meille se lienee käynyt jo mahdottomaksi.

Eräänlaisesta häveliäisyydestä 1

Toisin kuin usein luullaan, on helpompaa elää hyvin ja sovussa toisten kanssa kuin opettaa toisia elämään oikein. Mutta meille turhamaisille on helppo uskotella, että vain jälkimmäinen on aikuisen arvon mukaista; että aikuisen on pidettävä edes joitakuita toisia valistettavina lapsina, jottei hän itse vaikuta selkärangattomalta ja vastuuttomalta. Mitään häpyä ei todellakaan ole; ei mitään rajaa sille, millaisia identiteettejä meille voidaan kaupitella!

On helppo nähdä, miten patriarkaalinen ajattelu on pervertoitunut, ja helposti herää pelko: onko samoin käynyt muillekin ihanteille; onko meillä mitään toivoa kasvusta, kasvusta miksikään muuksi kuin kyynis-nihilistisiksi valeauktoriteeteiksi, jotka yrittävät uskoa (ja uskotella) aikuistuneensa eli saavuttaneensa kaiken reaalimaailmassa mahdollisen autonomian opittuaan vihdoin pettämään itseään ja toisia tietoisesti ja pää pystyssä? Jokin tuossa projekti(o)ssa uhkaa aina mennä pieleen; ja jos jossain on selvästi toivoa, niin juuri tässä epäonnistumisessa!

Niin kauan kuin idealismi ei sovi aikuisen miehen arvolle, on turha valittaa siitä, ettei kukaan ottaa vastuuta mistään. Itse uskon itseeni täsmälleen sen verran kuin minulla on ihanteita; ja kyllä niitä on, järjettömästi niitä on... Niihin vain liittyy eräs käyttöä vaikeuttava ehto: en voi nimittää niitä omikseni, sillä jos voisin pitää niitä hallussani, ne eivät olisi ihanteita vaan "mun juttuja". Toisaalta Jumalaankin on kautta aikain liitetty omistusliitteitä. Nämä käytännöt muodostuivat nykyistä vähemmän individualistisina aikoina, joten meidän voi olla vaikea ymmärtää niitä.

Ihanteessa ja uskossa ja toivossa ja rakkaudessa on jotain väistämättä regressiivistä: kaipuuta, puutetta, riittämättömyyttä. Estävätkö kristilliset hyveet siis ihmisiä ottamasta vastuuta omasta elämästään, kuten patriisimme saattavat epäillä kirkkaimpina hetkinään? On selvää, ettei modernissa kulttuurissa ole missään tarjolla ongelmatonta kompromissia antiikin ja kristinuskon välille, ja siksi viimeistään lastemme hyve on aina jo rappiolla.

15.7.08

Kourissa tuntuva kutina

Olen ehtinyt tähän asti ymmärtämättä ja tulematta ajatelleeksi, mikä ajatuksissa on niin viettelevää. Mikä niissä älyn ylettömyyksissä (joista en voi sanoa tietäväni paljoakaan) on niin sytyttävää? Miksi tavallinen terve järki ei enää maistu? Miksi rakastamme haihatuksia enemmän kuin omaa etuamme? Miksi ilo on niin riivatun irti realiteeteista, ellei vahingoniloa ja viinaa lasketa? Miksi meille taivaanrannanmaalareillekin riittää seuraa; miksi haaveet menevät täydestä kuin väärä raha ja sitä sutjakammin, mitä vähemmän niissä on konkretiaa? Miksi minussa on tämä mystinen vika? Miksi en kykene aidosti häpeämään sitä vaan lasken leikkiä ja luikuttelen vain?

Opportunisti ei kiusaannu. Meillä muilla on asenne kuin jokin vamma, jolle ei ole kiellettyä nauraa.

Näkymätöntä kättä ei voi purra eikä kiittää. Luomamme jumalat eivät vastaa rukouksiin, mutta profeettoja sikiää, kukin omalle maalleen. Vanha testamentti kirjoitetaan uudestaan miljoonatta kertaa. Ensi kerralla vähemmän paatosta, ok?

Insinööriproosan tuolle puolen

Mietin, miten olisi mahdollista pysytellä tiukasti ei-yhteiskunnallisena. Ainakin kirjailijana olisi mahdotonta sanoutua irti yhteisestä leikistä: edes keskeislyriikka ei voi irrota taustastaan kuin hetken hurman ajaksi. Moderni sanataide ei voi vetäytyä puhtaaseen itseriittoiseen konventionaalisuuteen, ja siten se väistämättä ottaa jonkin kannan sosiaaliseen kontekstiinsa. Eikä se analyyttisimmilläänkään voi olla puhdasta luonnontiedettä.

Vaan entä jos se olisi kiinnostavalla tavalla epäpuhdasta. Kuvittele romaani, joka kertoo luonnonilmiöistä, matemaattisista struktuureista tai vaikka kielitieteellisistä käsitteistä. Rakenteellisella tasolla siinä olisi tarina, draamaakin, mutta se olisi kirjoitettu kielellä, jossa ilmenisi pyrkimys purkaa ja minimoida kaikenlainen elollistaminen ja metaforisuus. Kyseessä olisi tietenkin äärimmäinen vieraannuttamismenetelmä – ja sellaisena valitettavasti yhteiskunnallinen.

Olisi todella outoa, jos kukaan 1900-luvun kokeilijoista ei olisi ehtinyt yrittää jotain tällaista. Kirjallisuusihmiset, onko tietoa?

14.7.08

9.7.08

Fragmentti elämästä ja kirjallisuudesta

Elämäni pitäisi kirjoittaa, jotta ehtisin kunnolla eläytyä siihen. Mutta en ehdi.

Sadeko on syynä siihen, etten osaa juuri nyt sanoa enempää. Kesä pitäisi kieltää, ilmat jotka vaikuttavat mielialoihin, mielentiloihin, mielihaluihin, unen laatuun, uniin. Aamulla joko alkaa ajatella tai ei. Tätä on joko pidettävä työnä tai ei. Kesän turvissa on joko vapaa tai ei. Oman psyyken rakenneosat ihmetyttävät lakkaamatta, niiden suhteet toisiinsa.

8.7.08

Väärinymmärretyt olemisemme

Olen tottunut pitämään ulkoista arvokkuutta sisäiseen verrattuna melko arvottomana. Jollain tapaa olen hämmästynyt ja hämilläni siitä, miten aikalaisiani kiinnostaa nin paljon enemmän se, millaisia elämäntapoja he noudattavat tai mihin viiteryhmään kuuluvat, kuin se, millaisia he pohjimmiltaan ovat. He saattavat olla ankaria itseään ja toisiaan kohtaan, mutta heidän ankaruutensa on pinnallista.

Nämä huomiot vaikuttavat julkilausuttuina varmasti sekä tekopyhiltä että dekadenteilta, sikäli kuin tällaiset mainesanat ovat enää käypiä.

Myönnän kärsineeni essentialismistani, ja essentialistinen minäkäsitys itse näyttää syntyvän kärsimyksestä, pelosta, että on paha tai hullu tai homo tai muulla tavoin tabuksi luettava: ja tälla tavoin haavoittuneen ihmisen on vaikea eläytyä ja sopeutua yhteiskuntaan ja sen roolipeleihin ja -malleihin, koska hän osaa olla jotain vain olemuksellisesti muttei koskaan tilapäisesti. Onko hän sääty-yhteiskunnan idealistinen jäänne, vai onko kyse jostain yleisemmästä, jostain primitiivisemmästä?

Eikö ego (samoin kuin yhteiskunnallinen rooli) ole aina jotenkin kömpelö kompromissi kahden eli olemistavan (ser y estar) välillä?

7.7.08

Solipsistisia sormiharjoituksia 1

"Alkuräjähdys tapahtui minun vuokseni." Hullu, naurettava ajatus, lauseena mauton, mutta siihen kytkeytyy joitain vaikeasti kiistettäviä uskonnollis-metafyysisiä vääjäämättömyyksiä. Keskityn tällä kertaa metafyysiseen puoleen.

(1) Ilman otaksuttua alkuräjähdystä en kaiketi olisi olemassa. (2) Kartesiolaisittain päätellen olen kiistatta olemassa, tai – riippumatta siitä, missä mielessä olen olemassa itselleni – ainakin tämä jokin, minkä toiset a posteriori osoittavat minuksi, on eittämättä syntynyt ja edelleen mahdollistaa tietoisuuden. (2b) Tietoisuus on tietyssä ratkaisevassa mielessä väistämättä ainakin minun tietoisuuteni: se ei voi olla ensisijaisesti naapurin Matin (ilman että naapurin Matti olen minä: voidaan ehkä kuvata poikkeustapaus, jossa ihmistä voidaan nimittää itsensä naapuriksi), eikä naapurin Matti voi olla tietoinen minun puolestani. (3) Voidaan todeta, että tietoisuuden on välttämättä oltava olemassa, jotta maailman merkitys tai tarkoitus todellistuisi, koska merkitykset ja tarkoitukset ylipäätään ovat olemassa vain tietoisuudelle.

Ergo minun on oltava olemassa, jotta alkuräjähdyksellä ylipäätään voisi olla tarkoitus. Voit vapaasti ajatella näin omasta puolestasi.

5.7.08

Hämäräkysymyksiä

Mitä kuuluu sisäisen luontomme monimuotoisuudelle? Mitä siitä voidaan sanoa? Kehittyykö se yhä? Vai onko syytä epäillä, että jokin peruuttamaton häviämisprosessi on käynnissä?

Onko kulttuurissa sellaisena kuin sen tunnemme kyse enää epätoivoisista suojeluohjelmista?

Hallussa

Tieto on ainakin näennäistä valtaa: asiat ovat kuten sanon.

Kuinka voi vaatia ketään olemaan vakavissaan, kun kaikki haluavat olla oikeassa?

Tahto olla oikeassa on vähemmän viaton kuin tahtoisi olla.

4.7.08

Kasvatin

Sellaista piruparkaa ei olekaan, joka ei ilmoittaisi kasvaneensa sellaiseksi kuin on.

Kauheista lapsista tulee kauheita aikuisia, jotka kerskailevat kasvullaan ja kaupittelevat kauheita kasvatusoppejaan.

Heistä on kunniakkaampaa viitata lauseella "maailma on paha" itseensä kuin toisiin.

Ajattelematon lapsi ei pelkää vahingoittavansa toisia, niin kuin ei sekään, joka esiintyy Aikuisena.

Pelkäämme, että meitä kohdellaan kuin lapsia. Sellaista pahantahtoisuutta, jota tämä pelko voisi elättää ja joka voisi elättää tätä pelkoa, en oikein uskalla ajatella.

2.7.08

Historia ja fiktio

(Kirjattu Korjaamolla teekupposen ja Vähäsen Kakadun ääressä.)


Kenties pelkät mahdollisuudet ovat todellisia sankareita.

Historia kertaa tekijän ja kirjoittajan heikkoudet.



Fiktio on tuntemattomien ihmisten epävarmaa ja -todellista elämää. Se muistuttaa kuolemaa enemmän kuin omamme, omaamme.

Fiktio on kammottavaa. Tahtoisin kirjoittaa sitä, mutten halua. Haluaisin, mutten tahdo. Pelkään, etten kykene, mutta mahdollinen kykyni herättää minussa kauhua.

On kaksi kauhun lähdettä: se, että pystymme kuvittelemaan, ja se, että emme pysty.



Puu on liian raskas miehen kantaa. Maa tekee sen.



Sitä, että vanki kirjoittaa, ei pidetä luovuttamisena eikä mielettömyytenä.