Eräänlaisesta häveliäisyydestä 1

Toisin kuin usein luullaan, on helpompaa elää hyvin ja sovussa toisten kanssa kuin opettaa toisia elämään oikein. Mutta meille turhamaisille on helppo uskotella, että vain jälkimmäinen on aikuisen arvon mukaista; että aikuisen on pidettävä edes joitakuita toisia valistettavina lapsina, jottei hän itse vaikuta selkärangattomalta ja vastuuttomalta. Mitään häpyä ei todellakaan ole; ei mitään rajaa sille, millaisia identiteettejä meille voidaan kaupitella!

On helppo nähdä, miten patriarkaalinen ajattelu on pervertoitunut, ja helposti herää pelko: onko samoin käynyt muillekin ihanteille; onko meillä mitään toivoa kasvusta, kasvusta miksikään muuksi kuin kyynis-nihilistisiksi valeauktoriteeteiksi, jotka yrittävät uskoa (ja uskotella) aikuistuneensa eli saavuttaneensa kaiken reaalimaailmassa mahdollisen autonomian opittuaan vihdoin pettämään itseään ja toisia tietoisesti ja pää pystyssä? Jokin tuossa projekti(o)ssa uhkaa aina mennä pieleen; ja jos jossain on selvästi toivoa, niin juuri tässä epäonnistumisessa!

Niin kauan kuin idealismi ei sovi aikuisen miehen arvolle, on turha valittaa siitä, ettei kukaan ottaa vastuuta mistään. Itse uskon itseeni täsmälleen sen verran kuin minulla on ihanteita; ja kyllä niitä on, järjettömästi niitä on... Niihin vain liittyy eräs käyttöä vaikeuttava ehto: en voi nimittää niitä omikseni, sillä jos voisin pitää niitä hallussani, ne eivät olisi ihanteita vaan "mun juttuja". Toisaalta Jumalaankin on kautta aikain liitetty omistusliitteitä. Nämä käytännöt muodostuivat nykyistä vähemmän individualistisina aikoina, joten meidän voi olla vaikea ymmärtää niitä.

Ihanteessa ja uskossa ja toivossa ja rakkaudessa on jotain väistämättä regressiivistä: kaipuuta, puutetta, riittämättömyyttä. Estävätkö kristilliset hyveet siis ihmisiä ottamasta vastuuta omasta elämästään, kuten patriisimme saattavat epäillä kirkkaimpina hetkinään? On selvää, ettei modernissa kulttuurissa ole missään tarjolla ongelmatonta kompromissia antiikin ja kristinuskon välille, ja siksi viimeistään lastemme hyve on aina jo rappiolla.