Insinööriproosan tuolle puolen

Mietin, miten olisi mahdollista pysytellä tiukasti ei-yhteiskunnallisena. Ainakin kirjailijana olisi mahdotonta sanoutua irti yhteisestä leikistä: edes keskeislyriikka ei voi irrota taustastaan kuin hetken hurman ajaksi. Moderni sanataide ei voi vetäytyä puhtaaseen itseriittoiseen konventionaalisuuteen, ja siten se väistämättä ottaa jonkin kannan sosiaaliseen kontekstiinsa. Eikä se analyyttisimmilläänkään voi olla puhdasta luonnontiedettä.

Vaan entä jos se olisi kiinnostavalla tavalla epäpuhdasta. Kuvittele romaani, joka kertoo luonnonilmiöistä, matemaattisista struktuureista tai vaikka kielitieteellisistä käsitteistä. Rakenteellisella tasolla siinä olisi tarina, draamaakin, mutta se olisi kirjoitettu kielellä, jossa ilmenisi pyrkimys purkaa ja minimoida kaikenlainen elollistaminen ja metaforisuus. Kyseessä olisi tietenkin äärimmäinen vieraannuttamismenetelmä – ja sellaisena valitettavasti yhteiskunnallinen.

Olisi todella outoa, jos kukaan 1900-luvun kokeilijoista ei olisi ehtinyt yrittää jotain tällaista. Kirjallisuusihmiset, onko tietoa?