Oikeastaan tahtoisin tutkia luontoa. Ihmisluonto kelpaa paremman puutteessa.
Sivumennen sanoen tai ohimennen katsoen näen kielen villinä ihmis-luontona.
Synnyin Kekkosen Suomeen ja perin sen provinssi-idealismin. Olen kovin hitaasti ja vastahakoisesti huomaamassa, että sellainen luova työ, joka palkitsee sinnikkään tekijänsä ystävillä ja lemmelläkin, ei välttämättä integroikaan yhteiskuntaan.
Paikat vaikuttavat minuun voimakkaasti. Kenties minun on kirjoitettava niistä, todellisista tai kuvitteellisista, ihmisistä niiden ilmiöinä. Mutta meriittini matkailijana ovat onnettomat, paikan voima on pitänyt minut paikoillani. Levottomuuteni alkaa purkautua paljon myöhäisemmässä ikävaiheessa kuin ihmisillä yleensä (käytännössä äitini kuoleman jälkeen, minkä myöntäminen ei enää ole ollenkaan niin kiusallista kuin olisin aiemmin kuvitellut sen olevan).
Kaikki on ohi. Kaikki muistuttavat toisiaan. Kaikki muistuttavat toisiaan siitä, miten on. Kaikki muistuttavat toisiaan siitä, miten oli. Kaikki muistuttavat toisiaan siitä, miten olisi voinut olla.
[Jostain tämäkin tumma fragmentti voisi olla.]
