30.11.17

Metrolla menneisyyteen 3

Istahdan arkkitehtiosaston yläaulan ikkunalle. Neljäs päivä Otaniemessä. Kone on ikkunaalaudalla eikä pöydällä, jotta johto yltäisi pistokkeeseen. Niinpä käännän selkäni portaikolle ja katson Alvarinaukiota, harmaita pilsiä sen yllä. Keskelle – epäilyttävän keskelle – A-osaston marmorisisäpihaa on istutettu puuntaimi. En erota kyltin teksti näin kaukaa. Ilman muistoja en olisi tunteitteni vietävissä, en nöin vieraantunut, en näin peruuttamattoman reflektiivinen. Minulla on perinne vaalittavanani, oma yksityinen perinteeni, josta olen täällä ottamassa selkoa.

Ohitin käytävällä rivin opintopsykologien ovia. Kävin kerran vuosia sitten selvittämässä huoliani eräällä heistä tai heidän edeltäjistään. Hän oli nuori, hyvin pukeutunut ja melko muodollinen eikä kyennyt tarjoamaan minulle juuri mitään. Porvarillinen identiteetti on hirvittävän hauras, mutta kirjaston ikkunoista hämärtyvään iltapäivään valuva valo vangitsee huomioni. Aaallon ja aikalaisten arkkitehtuurissa on lämpöä ja herkkää uteliaisuutta, jonka yhteensopivuus innovaatiopropagandan ja opiskelijayhteisön krooniseen juveniiliuden kanssa on tuskin lujittumaan päin. Kirjoitin Otaniemi-narratiivin inhimillistämisestä ja tarkoitin omia tunteitani. Tarkoitan tunteitani, osoitan niitä kohti, kartoitan niitä. Ne täyttävät koko näkyvän maiseman.


––

Huomaan olevani kiusallisen riippuvainen sosiaalisen median kannustusjoukoista. Kirjoitin tuolla toisaalla seuraavasti [klo 18.07]:

Vajaakäytössä oleva vanha A-osasto on kirjoittavalle persoonalleni täydellinen leikkikehä. Metro ja mustan talven pimeys tarjoavat unenomaiset kyydit paikalle ja paikalta pois. Olen levottomuuteeni nähden liki onnellinen. Akatemia ja minä elämme rauhanomaisesti rinnakkain, muttei se estä, etteikö välillämme voisi vielä leiskua purkausilmiöitä.

29.11.17

Metrolla menneisyyteen 2

Kävin tänään Otaniemessä jo kolmantena päivänä peräkkäin. Kenties palaan vielä maanantaihin ja jatkan kertomustani, vaikka se ehti muuttua aika jännittäväksi – kirjoittajan kannalta, tuskin sinun. En ole kokenut retkilläni avointa liikutusta, mutta merkitykset, joita olen ehtinyt hyljeksiä, käyvät silti pakahduttaviksi, ne tukkivat kanavani vyöryllään, jolloin estot ja pelot heräävät ja työ seisahtaa. Kun palaan herkän nuoruuteni herkistäviin maisemiin, muistojen ja välittömien kilpapommitus ylittää kaikki rekisteröintitaitoni. Kirjoittamisen väärtiltä tuntuvaa on liikaa, ja mitä ikinä keksinkin todeta, lauseitteni väliin puhkeaa kysymyksiä. Olisi kenties ollut intensiivisyyden kannalta tarkoituksenmukaisinta pitää ne kaikki omana tietonani, jättää mahdolliset kirjalliset huomiot kryptisiksi merkinnöiksi helakanpunaiseen muistikirjaan.

Miten toisin maailmani mielekkyys muodostui kuin edellytin. Miten yritinkään filosofoida itseni toiseksi. En yritä vaikuttaa poikkeusyksilöltä, yritän vain löytää mukavan asennon. Kun yritän ilmaista sen, mikä vaivalloisissa älyllistyksissäni ja komplekseissani ei ole vaivalloista ja vaivaannuttavaa, jäljelle jää lähinnä pirstaleisia huomioita. Muistojen ja uusien havaintojen ristivalotuksessa pirstaleista uhkaa – toden totta – muodostua jatkuvia, muuttuvia, omalakisia ja -kohtaisia kuvioita.

Minun on vihdoinkin inhimillistettävä Otaniemi-narratiivini – sen sijaan, että asettaisin käännekohdan eli ihmiseksi tulemiseni siihen pisteeseen, jossa joitain vuosia Teekkarikylästä lähdön jälkeen pääsin osittain irti läheisyyteen, seksiin ja vastakkaiseen sukupuoleen liittyvistä peloistani ja aloin julkaista tekstifragmenttejani verkkopäiväkirjassa. En tiennyt, miten ilmaisisin itseäni, en tiennyt, miten olla aikuinen (tiedänkö vieläkään), mutta täytyin siitä, mikä oli. Molemmat vanhempani olivat yhä elossa. Saavuin Otaniemeen 19-vuotiaana märkäkorvaylioppilaana (ensikosketukseeni paikkaan ja sen henkeen tapahtui jo aiemmin; tästä myöhemmin) ja lähdin pois 25-vuotiaana, melko pian isäni kuoleman jälkeen.

28.11.17

Metrolla menneisyyteen, välihuomioita

Olen kirjoittautumassa joksikin muuksi. Saa nähdä. Tahdon nähdä, ainakin.

Dipolissa teekkarit mässäilevät avokadolla.

Kun kirjoitan, oleskeluni on täynnä asiaa. Seuraan varjona, kun toiset suorittavat. Muistikirjaan tarttujasta tulee journalisti ja kirjailija omin päin.

Arkkitehtiosasto on tyhjä, tilaisuuteni on tullut!


27.11.17

Metrolla menneisyyteen 1

Tällaisia asioita mietin: onko Alvarinaukio edelleen veden vaivaama keväisin (kuten muistelin eräässä Mutta ennen muuta -kirjan kielikouristumassa) ja ehkä näin märässä marraskuussakin, kun madot nousevat linttaantumaan kallioisen kaupungin kivisimmille jalkakäytäville kaukana kaikesta näkyvästä mullasta.

Ajatus, että tunneli on rakennettu minulle, jotta voisin maanalisesta pullahtaa juhlallisesti Otaniemen kamaralle, tuntuu tänään loistavaan lohdulliselta. Nostalginen kostofantasia, osa n – totisesti, kahdeskymmenesviides vuosikurssi ja aivan uusi näkökulma! Ikävä kyllä minun on kirjoitettava tästä kaikesta hyvin subjektiivisesti, vaikka – kuten niin moni – yhdistänkin Otaniemeen objektiivisuuden elähdyttävän lupauksen. Tällä kampusparadoksilla on muitakin aspekteja: miksi niin monet mieltävät kaikkien noiden nuorta väkeä kokoavien instituutioiden suojissa itsensä tai toiset epäsosiaalisiksi ja vieraantuneiksi?

Silmä osuu Kampin metrolaiturin viittataideteokseen. Hauho ja Alahärmä osoittavat samaan suuntaan. Joudunko selostuksessani väkisinkin palaamaan Härmään asti? Siis suuntaan, josta alun perin etsiydyin punatiilikampukselle? Lauttasaaren metroasemalla modernistis–nostalgisten riippuvalaisinten parvi keinahtaa kevyesti metron saapuessa. Näen kaksi askeettisempaa varianttia samasta tunnelmasta ennen kuin seison Aalto-yliopiston aseman kolmioidun corten-teräslaattakaton alla. Näin nimetty metroasema tuntuu menetykseltä, sillä metonyymisesti moneen venyvä paikannimi on minulle myös alueen instituutioiden tutuin ja läheisin nimi. Oi Otaniemi, kaikesta otaannuttavuudestasi huolimatta olet minulle rakas ja toivon, että voisit avautua maailmalle ja nopeammille liikenneyhteyksille omana itsenäsi!

Uloskäynnin sijainti yllättää uloskävijän. Uusi mammuttimainen Väre-rakennus metrokeskuksineen toden totta katkaisee koko vanhan Otaniementien. Perspektiivi on uusi, ehkä jopa unenomaisempi kuin osasin odottaa.

Äkkivilkaisulta japanilaiselta vaikuttava nuori nainen puristaa hyppysissään kahta neliömäistä mustapintaista huonekalulevyä, ehkä pöydänkantta. Kahden levyn pinkka näyttää painavalta kuin kivi; nainen kantaa sitä vaivalloisesti pitkin kävelytietä, antaa kulman välillä levätä maassa. En kehtaa tarjota apuani. Levynainen pujahtaa sisään kirjaston sivuovesta. Kyltti sen vieressä mainostaa kahvilaa – sopii minulle.

Sisällä tärkeät opiskelijat opiskelevat tärkeitä asioita. Minua jo hieman ahdistaa. Informaation määrä ylittää kielellä tavoitettavan. Kuka kuvittelen olevani?! Ah, pieni ego isossa säännöllisesti siivotussa talossa.

7.11.17

136 s.

Runoteokseni Mutta ennen muuta ilmestyi toukokuun lopulla. En ole kertonut asiasta tällä palstalla, mutta olisiko minulla nyt hetki aikaa? Mitä uutta minun muka täytyisi sanoa? Voisin jopa pyytää apua teiltä: kukaan ei ole vielä paljastanut, mitä tulin tehneeksi, enkä osaa tehdä sitä itse.

Teksti kirjassa on sarakemuotoista ja paperin läpi pyrkivää. Monumentalisoin siinä mielikuviani; tällainen tuntui mielekkääntä tuossa elämänvaiheessa, joka alkoi noin viisi vuotta sitten. Onnistuinko heittämään hyvästit kyseiselle vaiheelle, kuten toivoin keväällä? Kenties, mutten silti osaa selittää niitä ongelmia ja ratkaisuja, joista kirja koostuu. Se tahtoo olla abstrakti, kompleksinen ja tihentelevä. Anna sen häiritä.