30.6.08

Koostun pienistä peloista 1

Avuttomuus on tunnustettava tällaisina aamuina, joina se on tunnustettava. Ei voi mitään, vaikka tunnustus näyttäytyisi pelkkänä sanankäänteenä, sievistellen esillepantuna runomatskuna (tosin kenties epäilyksiä herättävän kömpelönä). Jos halutaan tunnustaa sielun rumuus, onko tunnustuksen oltava ruma, jotta lukija vakuuttuu? Mutta tuota en aikonut tehdä, halusin vain kiinnittää huomiota avuttomuuteen ja pelkoon, joiden havaitsen asettuvan itseni ympärille: ne ovat siis jollain tavoin itseäni suurempia asioita, jos kohta pienen ihmisen ympärille puristuneina aika pieniä.

Myötähäpeä on tunne, jolta taiteilijat pääsääntöisesti pyrkivät säästämään yleisönsä.

Myötähäpeä on harvoin katharttinen kokemus. Se saisi olla sitä useammin, jos voin puhua puolestani. Olen valinnut helpomman tien, hitaasti vieroittanut itseni tuosta ilmeisen vahingollisesta tunteesta.

Nyt lepään ja luen jotain. Koetan olla mahdollisimman vakaasti sitä mieltä, että minun lukijana pitää valita luettavakseni jotain, mikä kääntyy haavassa pikemmin avaimena kuin veitsenä.

18.6.08

Tyylikysymyksiä

Pakottaako tyyli sisällön tiettyyn muottiin vai jokin, mikä on tyylin takana? Jos aforistisista kiteytyksistäni tulee synkkiä, vanhentuneita, kansallisia omakuvia, esittävätkö ne tällöin minua vai sitä kieltä, joka täällä yleensäkin puhuu? Mitä mieltä on esittää tällaisia ylimalkaisia kysymyksiä – etenkään kaiken filosofiassa jauhetun jälkeen?

Ensimmäinen kieli on vaikein. Se on äidin kieli, ja isän.



Lisäys klo 2.24: Kieleen eksymisen hätä ei ole teoreettinen.

Esittymisestä

Olen aika ahdistunut juuri nyt, sen joudun myöntämään, kun en keksi muutakaan sanottavaa.

Haluaisin luopua tarpeesta todistella ja etsiä oikeutusta, sillä tuo tarve tuhoaa kaiken, muuttaa ylevimmät pyrkimykseni alhaisiksi kompromisseiksi, käsin koskematta. Tuo tarve rikkoo jokaisen lauseen, jokaisen suhteen, jokaisen identiteetin se muuttaa mahdottomaksi ja ylimaalliseksi ihanteeksi. Tuo tarve tulee kaiken eteen, lisää loputtomasti edellytyksiä, etuliitteitä, esiasteita. Se pakottaa etsimään epätoivoisesti edeltävää ja unohtamaan jäljessä tulevan. Se saa uppoutumisen tuntumaan hukkumiselta. En tarkkaan tiedä, mikä se on, enkä enää jaksa pohtia. Jotain sille olisi tehtävä. Se tulee kaiken, kaikkien eteen.

17.6.08

Murros

Vastaflow

              ...eli "akanflow"

Tänä aamuna nousin oikealla jalalla: ajattelin ensiksi maailmankaikkeutta. Siinä kaikki, mitä meillä on jaettavana toistemme kanssa, vaikka olemme näin olemattomia.

Olen yliherkkä kesälle: jokainen hetki pysäyttää, vaikka pitäisi olla flow-tilassa. Suomalainen kaikki on raskasta ja velvoittavaa, etenkin positiivinen. Olen allerginen flow-tilalle, tuolle Mihály Csíkszentmihályin käsitteelle, ja toin tämän seikan esille eilisessä keskustelutilaisuudessa. Sanoin ottavan kyynikon rooliin. Tahdoin vain aukoa päätäni lievästi, mutta lieväksi hämmastyksekseni saatoin todella vaikuttaa kyynikolta.

Olen naiivin yliherkkä konsulttipsykologialle, joka suosittelee ihmisille merkityksellisyyden kokemuksia mutta on samaan aikaan perusluonteeltaan (omasta mielestäni) selkeästi välineellistävää ja nihilististä. Yksilön kokemus on irrotettu saarekkeeksi, jota tarkastellaan ulkoapäin näennäistieteellisin käsittein mutta tieteellisestä kontekstista irrotetusti. Kaikki lähtee muka yksilön sisältä muttei oikeasti mistään, ei siis mistään abstraktin hyödyn ulkopuolisesta. Syvähenkisinkin mielekkyyskokemus on suoritus tai tuotteistettava oire...

Olen valmis menemään pitkälle pessimistisessä kritiikissäni, koska olen merkitysoptimisti ja eräänlainen idealisti. Eivätkö todelliset huippukokemukset ole liian rankkoja, liian todellisia, jotta niitä voisi mielekkäästi mainostaa kokemuksina? Eivätkö onnellisuuspotentiaaliin kohdistuvan hyväksikäytön vaarat ole vielä kertaluokkaa suurempia kuin mielihyvään kohdistuvan? Kell' onni on...

...se onnen jakakoon. Osana maailmankaikkeutta, jonka pieneltä osaltaan oirehtii meissä!

4.6.08

Halkaistuissa lenineissä versova kasvu

Lenin-puisto Helsingin Alppilassa on yksi kaupungin kauneimmista, mutta harva löytää sinne. Viimesyksyinen patsashanke sai aikaan vesilasissamme pienen mutta lupaavan myrskyn: nykytaide, kuten tiedämme, imee voimansa ristiriidoista, hämmennyksestä ja kiistellyista aiheista, eikä venäläinen vallankumousjohtaja näytä vielä – tuhansien ja taas tuhansien patsaiden jälkeen – siirtyneen kokonaan menneeseen aikaan. Vladimir Iljitš on esimerkki siitä, miten historia voi henkilöityä ja yksittäisestä politikosta tulla omaa lihaansa kovempien ja kivisempien realiteettien symboli, joka tosin nykyään edustaa kaikkea muuta kuin juuri sitä järkkymätöntä eheyttä, jonka Lenin-henkilökultin pystyttäjät halusivat esittää tämän kuoleman myötä täydellistyneenä. Millainen sotkuinen sattumien ja hätäisten päätösten summa neuvostovaltion perustajan vaikutus Suomenkin historiaan onkaan! Noita asioita sopii miettiä puiden siimeksessä, jossa kaupungin melu hukkuu tekopuron solinaan. Kannatan vilpittömästi sellaisia historiallisia "muistolehtoja", jossa tärkeilystä ja ontosta monumentaalisuudesta on vihdoin onnistuttu vapautumaan. Lienee selvää, että tavanomaisen neukkumuistokivipään pystyttäminen puistoon olisi epäluovalla tavalla anakronistinen, provokatiivisuudessaan tyhjä ja ironisuudessaan liian laiska ja väsähtänyt ele, jossa itse veistoksesta tulisi täysin epäolennainen. Puistoon mahdollisesti sijoitettavan teoksen tulisi itsessään olla keskustelupuheenvuoro ja sellaisena mahdollisimman kestävästi kiinnostava. Uskaltaisin toivoa sellaista – ja jopa ehdottaa: Miksemme esimerkiksi määrätietoisesti halkaisisi kovapäistä Leniniä ja tekisi halkeamasta sellaista, joka (haikean ironisen) toiveikkaasti kasvaa kukkia, sammalia, kenties puitakin?

Medioitunut kansa

Se, millä tavoin nimimerkit käyttävät vapauttaan, kertoo kaiken ajattelun ehdoista.

Emme suin surminkaan menetä kasvojamme. Luovutamme ne vapaaehtoisesti.

Piileskelijät ovat silmänpalvojia. Pahan silmän.

Näkökulmia ahtaisiin rakoihin 2

Aforismi on se vähä, mitä kykenen aktiivisesti uskomaan tietyllä hetkellä, sanallistettuna niin hyvin kuin pystyn. Mitä tämä aktiivinen usko on?

Joskus innostun kiteytyksestäni; joskus se on kaikki, mitä pystyn juuri ja juuri emotionaaliselta takeltelultani sanomaan. "Rakkaus on pyhä." Kun aloin teini-ikäisenä tuhertaa lyhyitä muistiinpanoja ties mihin paperilappuihin, tuo oli yksi ensimmäisistä ja ainut, jonka muistan: sen tarkoitus ei ollut olla omaperäinen, ei tietenkään, päinvastoin, mutta se haltioitumisen ja hämmennyksen sekoitus, joka tuli ilmaistuksi noilla sanoilla, on helppo palauttaa mieleen. Kun olin kirjoittanut lauseen, koin sen heti kovin tekopyhäksi ja kiusalliseksi eleeksi. Enkä päässyt vapaaksi lemmentuskastani, vaan seuraavat viisitoista vuotta elin neuroottis-romanttisessa selibaatissa, ankaria mutta aikansa ja paikkansa kadottaneita ajatuksia ja arvostuksia elätellen.

Aktivisuuteni on yksityisiä eleitä, peilailua. Aforismi on lauseista turhamaisin. Se ottaa itsensä älyttömän vakavasti.

1.6.08

Näkökulmia ahtaisiin rakoihin 1

Kuten olet saattanut huomata, harrastan melko avoimesti aforistiikkaa ja aforismien rustailua. Sellainen ei voi jatkua kovin pitkään, vai mitä luulet: pelkään, että haen lyhyestä muodosta väärää, petollista turvallisuuden tunnetta, jonka seurauksena on vain ajatusprosessien näivettyminen, yleinen hämäryys ja ahdistus.

Inspiraation hetket ovat lyhytaikaisia nousevia virtauksia ajatusprosesseissa, jotka tempoilevat edestakaisin kylminä ja tyytymättöminä, sikäli kuin eivät jähmety paikoilleen. Aforismi on yritys vangita tuo kohottava puuska, luoda positiivinen käänteiskuva itse oivalluksesta, keskeytyksestä, jonka aikana näkökulma vaihtuu. Tämä tuntuu toivottomalta. Kiteyttämällä ei oivalluksen kokemusta voi jälkikäteen rekonstruoida: sen ydin on tyhjä, pieni helpottava liikahdus siinä, mikä on jännittynyttä, liikkumatonta ja kätkettyä.

Parhaat hetket valuvat käsistä, kun niiden muistoon koettaa takertua, sillä sentimentaalisuus peittää sen, mikä vallitsee. Liikkuessaan silmä on hetkellisesti sokea.