Suurin piirtein

Entä jos pyrkimykseni näyttäytyä järkiperäisenä tai vähintään opillisesti säällisenä estää minua todella tarttumasta teokseni avaamiin mahdollisuuksiin? Tekijät, joita ihailen, eivät häpeä hulluttelua eivätkä pelkää ääritunteita; minä taidan pelätä ja hävetä, vaikka leikin jotain muuta. Olen onneton uimari, vaikka kaipaan veden ääreen. Olen oppinut paljon rakkaudesta, mutta antautumaan en näytä oppivan millään. Mitkään kokemukset eivät näytä uhkaavan sisäistä ”raittiuttani”, joka kyllä suojelee minua mutta myös estää, kastroi niin sanoakseni. Olen varovaisuuteni vanki ja tolkkuni tuote toisin kuin päivittelemäni ääri-ihmiset. Uhraan vaaroille ajatuksia mutta en luultavasti voi niille mitään, koska minulta puuttuu se rohkeus, joka sallii asioihin sekaantumisen – tai kenties asian sekaantumisen minuun, tai kenties minulta puuttuu vain osa rohkeudesta: ehkä teen sittenkin eniten hallaa itselleni juuri tälllaisella vähättelyllä. Mitä väliä sillä on, jos taiteen tekeminen paljastaakin heikkouteni? Ajattelenko, että heikkouteni sinällään turmelisi lopputuloksen, että sillä olisi niin suuri voima? Ikään kuin maailma ei kestäisi minun säröjäni. Mistä näin kohtuuttomat ja sisäistyneet kelpoisuuden ja ”eheyden” vaatimukset oikein nousevat ja miksi ne seuraavat minua kaikkialle?