Olen kai aina halunnut salaa olla viaton, tahdoton, vallanhaluton, itseään korostamaton kaiken kaikkiaan harmiton ja epäsankarillisesti uhrautuva nero, jonka lahjat puhuvat puolestaan kiistattomasti ja vastaansanomattomasti. Tässä on määrätyt haasteensa.
Voisin esittää, että tämä on aivan määrätynlainen melankolian laji: puuhastelemaan itsekseni puutarhassa. On keskikesä. Sää on sävyisä, pilvinen, mutta kaikki kasvava on kiihkeässä muutokset tilassa, vain pienet taimet ujostelevat juurtumisessaan.
Minä kenties jossain vastaavassa.
En ole ehtinyt Rotterdamia lähemmäksi Notre-Damea. Leikin sanoilla, koska asiat pelottavat. Tai nolottavat. Se, mikä todella yllättäisi lukijan, kiusaannuttaa kirjoittajaa syvemmin kuin jokin kömpelö puujalkavitsi.
Melkeinpä mitä tahansa voi tehdä sekä kuvitellen että kuvittelematta olevansa joku. Kuvittelu on hauskaa, jos mikään ei pakota siihen.
Ilmeisesti minun olisi kirjoitettava esseitä, eräänlaisia rakkaudentunnusteluita.
En tajunnut eilen äänittää lintua, joka oli ehkä peipponen mutta jotenkin ujo. Ei se ollut pajulintukaan. Ehkä kuulen peipon toisin kuin nuorempana, korvani ovat tukkoiset. Joka tapauksessa linnun fraasi päättyi ikään kuin englanninkieliseen sanaan, jonka senkin valitettavasti unohdin.
Mutta tänä aamuna äänitin kuivaa ihoa, käteni liikettä oman lonkkakuoppani yli. Ääni toi mieleen vesilinnun vaimean huutelun.
Tänään en pelkää kirjoittaa tavalla, joka kuulostaa vanhalta.
Mitä on ehyys? Eepokseni ei varmaankaan ole ehyt. Sen kirjoittaminen ehyen näköiseksi lienee vääjäämättä ironinen ele – tai sitten arkaistinen fantasialeikki, mutta ilmeisesti juuri ankara pakote tekee teoksesta jollain muotoa fantasiaa ja (rooli)leikkiä todemman, likitulevamman ja omanaikaisemman.
Ajattelen kokeellista kirjallisuutta rituaalisena eksymisenä. Tai en juuri ajattele, aurinko vain nousi ja tuli tuollainen idea mieleen.
Merkillisen kirkas aamu, merkillisen kirkas aatos. Milloinkohan on viimeksi tuntunut tältä. Muistoihin on vaikea verrata, niissä ei ole likimainkaan yhtä paljon informaatiota kuin välittömässä kokemuksessa, jossa hetki sitten saatoin kiinnittää huomioni puluparin kaarteluun kaakkoisella taivaalla. Äsken lensi ohi varis. Nyt sekin on muisto ja toisaalta varis.
–––
Tai paremminkin "toisaalla varis", kuten J. Hyvärinen toisaalla kommentoi. [klo 7.56]
En pitkästy helposti. En koskaan menettänyt kykyä keksiä omat leikkini vaan ryhdyin tilaisuuden tullen jalostamaan sitä.
Onko mahdollista, että yksinkertaisesti ajattelen likaa ja että minun oli vaikea sopeutua yliopistomaailmaan, koska akatemia (90-luvulla) oli minulle kuin kova huume?*
Ihailin ihmisiä, joiden uskoin ajattelevan vielä enemmän ja paremmin, ja tietenkin ihmettelin heidän sopeutumisvaikeuksiaan vielä enemmän kuin omiani. Vastentahtoisesti – ja ajan saatossa yhä pelokkaammin ja kärsivämmin – ihailin ja kadehdin myös pinnallisilta vaikuttaneita menestyjiä ja fanaattisen oloisia oman tiensä kulkijoita. Näiden kahden ihmistyypin eroa en individualistiseen sukupolveen individualistisessa ympäristössä kasvaneena outsiderina osannut hahmottaa likimainkaan riittävän selvästi: heidän identiteettinsä ja toimintamallinsa näyttäytyivät vuosi vuodelta hirviömäisempinä ja ylevämpinä, ja minusta itsestäni tuli yhä itseohjautuvampi, mahdoton ohjata, pinnalta kesy, sisältä sittenkin villi.
Toiset rentoutuivat alkoholin, liikunnan, joogan, ties minkä avulla. Minä olin niin kovassa ajattelukoukussa, etten halunnut rentoutua millään muulla kuin ajatuksen voimalla. Oman omaehtoisen havaintoni, oman sisäsyntyisen ajatukseni voimalla.
_____
*Oman risukkoisen ajattelijantieni Daavid Huume, jonka lupaama vapaus dogmaattisesta unesta osoittautui kalliimmaksi kuin kuvittelin.
Yöllä, kun osa visuaalisesta aivokuoresta nukkuu vielä, natriumlampun martiaalinen kajo on joukko pieniä väripisteitä harmaalla pinnalla.
Tällaisina hetkinä sisäinen ja ulkoinen havainto ovat yhtä.
