Tulee palata

Olen kehittänyt häiriön, joka saattaa ensituntumalta oudoksuttaa mutta joka seuraa varmasti useimmille tuttuja latuja: Kirjoitusrutiinini höltyminen on heikentänyt keskittymiskykyäni odotuksiini nähden, ja kun pitäisi kirjoittaa eikä vain miettiä omiaan, ajatus suurin piirtein lakkaa kulkemasta. Alan takellella mielessäni.

Kadehdin teitä, jotka osaatte kirjoittaa ongelmitta.

En tätä nykyä erityisemmin jännitä erityisiä sosiaalisia tilanteita, mutta kirjoittamisen avaamaa yleistä tilannetta jännitän, ja siksi kehittelen taas uusia konsteja, joihin turvautua turhautumisen sijaan. Oppia ennalta ohjaamaan tarkkaavaisuuttaan ja muistiaan, siinä on haastetta – oppia tekemään tämä kaikki itse! En ole vielä täysin selvinnyt siitä, kun pullahdin koulusta ulos.

Itsekuri on parhaimmillaan ennakoivaa, ennalta vaikuttavaa; ei pakottavaa ja väkivaltaista vaan jatkuvasti puitteita luovaa. On toimittava tänään niin, että voi huomennakin toimia siten kuin on koko ajan tahtonut.

Mutta olen yhä hieman kuin lapsi, joka rauhoittuu, kun joku aikuinen kiinnittää hänen huomionsa lentokoneeseen taivaalla (kas kummaa, sellaisen ääni kuuluu kuin tilauksesta juuri kun kirjoitan tätä muistivihkoon; ehdin jo valita lentokone-esimerkin ennen kuin kiinnitan huomion pikku potkurin ääneen, enkä ole varma, onko se ollut kuuluvissa jo hetkeä aiemmin) tai johonkin kysymykseen, joka pullahtaessaan esiin sattumanvaraisessa tilanteessa voi silti tuntua erinomaisen akuutilta. Monet teoreettiset kysymykset ovat tällaisia – on vaikea sanoa, erottuvatko perenniaalisina pidetyt filosofiset kysymykset niiden joukosta mitenkään olennaisella tavalla. Samojen kysymysten, joista keskustelen innokkaasti ystävieni kanssa, oma-aloitteinen avaaminen (blogissahan se kävisi) tuntuu yllättävän tuskalliselta.

Päätin taas suunnata paikkaan, josta katsoen maisema näyttää avautuvan kuin ensimmäistä kertaa, vaikka pääsalista tuskin näkee ulos. Alle kuusivuotiaana kokemani Seinäjoen kirjaston kiehtovuus näyttää vain kertautuvan kertautumistaan. Aallon piirtämään pieneen rakennukseen on tallentunut jotain minulle ajalta ennen toisten määräämiä hintoja ja haluja. On hämmästyttävää, miten suhteettoman suuren subjektiivisen arvon jotkin pienet, monestikin paikkaan sidotut, vaikutelmat saavat oman henkilöhistorian pimentoihin jäävissä psyykkisissä prosesseissa. Jos näiden kokemusten takana ei olisi mitään sallaisia laatuja, jotka toiset voivat tunnistaa (kuten arkkitehtuuri ja kirjojen välittämä taju), yksinäisyydelläni ei olisi rajoja.