Sisältöä tuottavasta elämästä

Unissani arkkitehtoniset, typografiset ja kirjalliset ainekset käyvät eroottisesti sävyttynyttä leikkiään, josta aamulla en muista paljoakaan. Hyviä merkkejä nuo ovat: maailma pursuaa merkkejä, muotoja, merkityksiäkin niin kuin ehkä lapsena viimeksi. Ehkä: nostalgisessa epätoivossani ryöstöviljelin lapsuuteni maat moneen kertaan jo aikoja sitten; pikkuvanhuus patinoi ja epäusko syövytti muiston muiston perään. Silti kaikkein voimakkaampiin merkityskokemuksiin liittyy tunne, että olen joskus kokenut jotain samanlaista tai ainakin samalla tavalla intensiivistä. Uusista asioista viehättyminenkin etsii mallinsa varhaisilta vuosilta, jolloin en ollut kypsä mutten myöskään tietoisesti teeskennellyt sellaista. Kuva itsestäni nelivuotiaana edustaa minulle juuri sitä, mitä haluaisin olla ja mihin tunnen selittämättömästi pystyväni jälleen. Joissain vaikeasti nimettävissä asioissa olen saattanut pysähtyä nelivuotiaan tasolle näiksi huolestuttaviksi kolmeksi vuosikymmeneksi. Olen teeskennellyt kypsää, äh, en jaksaisi enää; olen kypsä.

Joskus, niin kuvittelen, maailmani oli täynnä kuvia, mutta sitten järkytykset, joiden luonne on arvoitus, rikkoivat ne. Jäljelle jäi fragmentteja, kuten eräs isommasta erkaneva tienpätkä, lähinnä mutainen traktoripolun kaarre tai jokin sentapainen, jota lepikko varjosti ja joka saattoi sijaita Lapualla tai unessa ja liittyä joihinkin hengellisiin kesäjuhliin. Tämä surullinen melkein-maisema (aitoviertemme iankaikkista Düsseldorfin koulukuntaa) ja huoneeni nurkka katonrajassa olivat aiheet, joista yritin tehdä taulun – naurettavan, lattean, epätoivoisen luonnoksen, jota en itsekään ymmärtänyt – piirustus- ja maalauskurssilla joskus kauan sitten, kun opiskelin arkkitehtuuria vakavissani ja loukkaantuneena ja olin ainakin taiteelliselta kannalta epäilemättä masentunut.

Useasti olen tuijottanut seinää ja miettinyt päätäni puhki.

--
Anteeksi pitkä kirjoitustauko: vaihdettuani sivupohjani tyylikkäämpään olen saanut kompastella kohonneeseen kirjoittamiskynnykseen.