Improosaa

Olen onnellinen, kynästä virtaa paperille värillistä nestettä. Näitä nautintoja ei tietokone anna. Voisin kuvitella tulevani riippuvaiseksi kynän käytöstä, mutten näppäimistön. Siispä ajattelen ja tutkin maailmaa siten kuin se on luontevaa, vuodattaen. Kun se onnistuu, arvaamattomuuden lumo on odotettavissa – kunhan sitä ei jää odottamaan.

Hively on aina painallusta hienovaraisempi, käsialan analoginen signaali kytkeytyy takaisin kirjoittajan aivoihin ja tuottaa muotoja, kuvien muunnelmia. Kynä on taikakalu kuten vaikkapa savuke: kun itsesuggestio on tarpeeksi voimakas, psykoaktiivisen komponentin osuus jää yhdentekeväksi. Kun tartun kynään julkisella paikalla, käyn kohta hitaaksi ja haaveelliseksi, alan tuijotella kaukaisuuteen. En ole koskaan polttanut, mutta arvelen, että tupakointivälineillä on monia kiinnostavia fenomenologisia kytköksiä sekä kirjoittamiseen että puhumiseen. Vain merkityksen kiehkurat puuttuvat: väri jää keuhkoihin, sormiin ja seiniin. Kovin syvämietteinen kynä voisi olla piippu, jonka terään muste virtaisi pesässä palavista tervapitoisista lehdistä.

Unohdin osittaisen auringonpimennyksen, mutta kenties ne hetket, joina keskipäivä tuntui hieman pimeältä, eivät johtuneet pelkästään pilvistä.

Kynä kädessä tuottaa koomisia yrityksiä taistella entropiaa vastaan samaan aikaan, kun musta neste valuu paperille. Apuun tekee mieli kutsua kaikki järjen aseet ja älyn ihmeet. Apuun minkä puolesta?

Auringonkin energiavarannot ehtyvät hitaasti mutta varmasti. Karadzic näyttää ikäistään vanhemmalta, kuten näytti jo 90-luvulla; syitä en tiedä, mutta oletan julmurienkin kärsivän.

Kirjoittaminen ei ole mikään tietoinen toimi, paitsi jos se on muistiin merkitsemistä tai ohjeistamista. Nesteen vuodattaminen on outo, summittainen uhri, jonka kuvittelen – kun yllätän itseni kysymyksellä – ehkäisevän ties mitä verenvuodatusta ja henkistä balkanisaatiota. Itsesuggestio, sellaiseksi tunnustettu, vaikka kenties paremminkin nimetty, kuitenkin keskeneräinen ja hauras, ehkäisee meitä manipuloimasta toisiamme ja vanhenemasta liian aikaisin.

Nyt alkoi sade. Irrationalismini perustuu pitkään harkintaan, rationalististen taikasanojen tyhmentävän vaikutuksen tiedostamiseen, omien ja toisten heikkouksien aavisteluun, arveluun, etteivät ne mitkään ole ylitettävissä noin vain. Käteni punoo juonia pienistä liikkeistä; juonet voidaan luokitella jo etukäteen, mutta niiden yksityiskohdat ovat arvaamattomat kuin rakkaudessa tai.

Olen lakannut pitämästä itseäni pelkurina; kohta lakkaan pitämästä itseäni idealistina. Entä sitten?

Niin kuin lapsi, tosi ja teatraalinen...

Kirjoittamisella on rauhoittava vaikutus, mutta päihteenomainen tapani käyttää sitä edellyttää tiettyä sielu-uskoa, uskoa epävirallisiin ja illegitiimeihin yhteyksiin ihmisten välillä. Se irrottaa läheisistä ja tuo lähelle jotkut sellaiset kaukaiset, joiden kanssa ei ikinä uskonut kuuluvansa yhteen. Älyn viettelykset, jotka tulevat etäisinä ja vieraina esiintyvissä hahmoissa, kytkeytyvät yhä uudelleen takaisin siihen, mik' on tutuinta, tavallisinta ja lämpimintä ja juuri sellaisena kaikkein arvoituksellisinta. Puhe kutoisi ihmiset yhteen, elleivät he löytäisi etuaan niin nopeasti ja täyttyisi velvollisuuksista.

Taiteellinen elämä olisi jatkuvaa ojentautumista siihen, mitä emme juuri nyt tiedä tai tiedosta. Luovuus on uskon tämänpuoleinen mahdollisuus...

---

"Jumala on jazz", kirjoitti Tuomas Nevanlinna kirjoitti taannoin (minkä päivän lehdessä hänen kolumninsa onkaan) Helsingin Sanomissa. Lausahdusta ehdittiin siteerata jo iltapäivälehdessäkin (saman konsernin tai toisen), ja tämän päivän Hesarissa oli Kari Enqvistin advocatus diaboli -henkinen vastine, joka jäi toki lähinnä ohipuhumisen koomisten mahdollisuuksien näytteeksi. Arvostan kommunikaatiovaikeuksia, mutta seuraan Nevanlinnaa ainakin siihen asti, että katson oman tekstini tulevan sitä lähemmäksi uskonasioita (uskomusasioiden sijaan), mitä improvisatorisempaa se on.