Vähetä

Viikon takaisessa unessa yritin maalata öljyväreillä. Äitini odotti, kailotti vieraissa porraskäytävissä. Mutta kaupunki oli akryyli.

Maanantain vastaisena yönä näin unta, että kirjan kirjoittaminen merkitsisi julkista nöyryytystä, jollaiseen alistumista en voi ikäni vuoksi enää siirtää myöhemmäksi. Kaikkea voi toivoa. Mielessäni väikkyi kellonaika 10.00, joka ilmeisesti oli juuri oikea, ja heräilin.

Uskon, että kirjan on ilmestyttävä, vaikka olen sanankäyttäjänä samanlainen sentimentaalinen sunnuntaimaalari kuin kaikessa.

Osaisinko laatia kirjan, joka ilmentää lähinnä sitä, mitä se ei ole? Kaikki merkityksellinen kirkastaa myös komplementtinsa – jonka tuleekin kasvaa, itse asian vähetä?

Olen pohjimmiltani (tai ainakin monilta vanhoilta osiltani) konservatiivi, ja jos konservatiivit saavat määrittää tradition, se vaikuttaa meihin lopulta vain myötähäpeän kautta. Kaikki muu täytyy löytää itse; ja onko se, mikä täytyy löytää itse, enää traditionaalista?

Rohkeaa olisi kirjoittaa kokonainen kirja myötähäpeästä. Sellaista en lupaa.