18.2.07

Kahvilanäkymä

Kun menen ulos, huomaan olevani jossain määrin maaninen. Sorrun kahviin, kun kahvilan tyttö kuulee väärin ja tarjoaa. Kaunis hymy, patongin painikkeeksi. Pakkomyyntiä kannattaa kokeilla.

Vauhtia piisaa siis. Jostain syystä en huomaa tätä, kun pidän sunnuntaipäivystystäni parvella. Aika vain kiitää, en minä. Täällä on hämärää (sytytän kirkasvalolampun) ja virikkeitä vähän. Inhimillisiä virikkeitä - mistä lähtien olen kaivannut niitä? En ole vieläkään täysin sisäistänyt sitä tosiseikkaa, että murrosiässä aloin luontoaiheiden sijaan piirtää ihmisiä, noita vierastettavia. Kuitenkin, elämän toistuvat merkit, kuten laskiaispullaa syövä lapsi, jonka olemassaolosta vanhemmat, etenkin isä, ovat ylpeitä ja yhä jotenkin yllättyneitä, jopa epäuskoisia. Kuitenkin, tulla vanhemmaksi neljänkympin korvilla ja havaita se kehityksen nopeus... Moni subjektiivinen maailma järkkyy, kun sukupuussa avautuu uusi silmu ja ikiaikainen prosessi toistuu.

Muistan oman nolon huomautukseni samaan ravintolaan tulleille opiskelutovereilleni: "Olen naisseurassa!" Tuosta on kohtsillään yksitoista vuotta - pystyn sanomaan varmasti, koska yhdistän tuon tytön komeetta Hyakutakeen. Välilemme ei kehittynyt juuri mitään: muistan, miten hän toivoi, että löytäisin jonkun kiltin tytön. Varmasti vaikutin hellyttävältä.

Ujostelemme toisiamme, parivuotias pikkupoika ja minä. Mutta hymy on herkässä.

Helsinki kaipaisi enemmän kahvilakirjailijoita. Niitä on kovin vähän, tai en liiku oikeissa paikoissa. Juha Siltanen - päivittelevä ilme, silmälasit ja näyttävästi harmaantuva kiharapilvi - päivystää illasta toiseen Maxillin suurten ruutujen takana. Muita en tiedä.

2 kommenttia:

Laura kirjoitti...

Minulle jäi hieman epäselväksi, miksi muutit blogisi sijainnin? Tekniset syyt vai vaihtelunhalu?

Timo kirjoitti...

Tekniset syyt lähinnä. Kun vanhan blogin ajantasaistaminen ei tahtonut onnistua, jätin sen silleen ja perustin uuden.