Psykotoiveita
Mielenterveyskäsityksemme tulisi olla sellainen, ettei se rajoittaisi terveessä aivokudoksessa toteutuvaa tietoisuudentilojen ja käyttäytymistapojen varianssia. Tämä periaate, vaikka hieman epäselvä, on jotakuinkin itsestään selvä, vai onko?
(1) Rationaalisuuden, (2) sosiaalisen normin, (3) tilastollisen normin ja (4) neuropsykologisen terveyden käsitteet tulisi voida määritellä toisistaan riippumatta. Tämä on vähintään kohtuullinen vaatimus, mutta kuinka hyvin se on toteutunut käytännössä? [Lisäys listaan kello 20.36: (5) eettinen normi.]
Normatiivinen lähestymistapa ei edesauta psyyken ymmärtämistä. Normatiivisuuden ymmärtäminen on sitä vastoin välttämätön osa psykologian suurta projektia, jos sellaisesta voidaan puhua.
Olen huolestunut: en ymmärrä psykologiasta ja psykiatriasta juuri mitään. Millä tavoin näissä konteksteissa tunnistetaan käsitteiden oikea käyttötapa? Kertokaa.
Milloin voimme puhua sielutieteestä?
3 kommenttia:
En usko että toiveesi tuollaisenaan voi toteutua. Aivokudoksen terveys ei määritä mielenterveyttä. Neuropsykologisesti mielenterveyden häiriöt voi kyllä käsittää välittäjäaineiden ja sähkön väärän toiminnan kautta, mutta silloinkaan ei aina voi sanoa että aivokudos olisi sairas tai vioittunut, se vain toimii epänorminmukaisesti. Esimerkiksi pitää yllä hälytystilaa tai alinta mahdollista vireystilaa silloin kun siihen ei olisi norminmukaista tarvetta.
Sosiaalisen ja emotionaalisen kasvun tavanomaisuutta tarvitaan määrittelemään mielenterveys siksi, että sitä tavanomaisuutta tarvitaan jossain määrin myös itsensä mielenterveeksi kokemiseen.
Huomasin että "emotionaalinen normi" puuttuu listastasi. Sillä voisi ehkä tarkoittaa tunnereaktioiden, kiintymyssuhteiden ja empatian normaaliutta.
Tämänkaltainen puhe ei oikeastaan edusta ihmiskuvaani mitenkään keskeisimmillään, olen oudolla alueella, ja se johtuu ehkä siitä että aloitin neuropsykologian huomioonottamisesta. En tiedä siitä niin paljon että osaisin puhua siitä laajemmalla rekisterillä. Ja normeista puhuminen saa myös aina jotenkin kankeaksi. Siitä puhumista pitäisi jotenkin harjotella niin, ettei se saisi kaikkein naiveimpia kaikujaan.
Emotionaalinen normi on pohdinnan arvoinen termi, ilman muuta. Meillä on kaikilla kokemustietoa ja erilaisia käsityksiä siitä, millaiset tunteet ovat erilaisissa yhteyksissä oikeita tai hyviä.
Niin, luulenpa minäkin, että jonkinlainen normi - tai ihanne, jos sellaisen ajatteleminen on helpompaa - on hahmotettavissa, vaikka sen tueksi on vaikea kehittää argumentteja. Pikemminkin näyttää tiettyyn rajaan asti siltä, että mitä "epäinhimillisempi" tai "luonnottomampi" suhtautumistapa, sitä vahvempi väittelypositio. Tämä on ongelmallista mm. siksi, että valistunut käsitys kai edellyttäisi, että normit ovat hyvin perusteltuja ja eksplisiittisiä. Nyt jos meillä ei ole tällaista kuningastietä tunne-elämän tuntemiseen, mihin normittavan psykologian arvovalta voi luotettavasti perustua? Silkkaan empiriaanko? (Emme voi yksikäsitteisesti osoittaa, mihin perustuu myöskään korkeatasoisen kirjallisuuden tai vaikka musiikin auktoriteetti, mutta jotenkin on vaikea uskoa, että psykologian oppirakennelmat saavuttaisivat saman vakuuttavuuden.)
---
Koska olin päätynyt vaivaamaan päätäni ehkä hieman tiukemmin kuin viime aikoina muutoin, päätin saman tien eliminoida kirjoitusvirheet, joita löytyi jälkikäteen pari.
Lähetä kommentti