Kertaus paikallaan
Olen kieltäytynyt kirjoittamasta, eikä se ole hyvä. Olen jättäytynyt siis kirjoittamisen ulkopuolelle, eikä se ole hyvä. Ahdistus kasaantuu jo, pilkallinen tai pilkullinen, kesälle ominainen kuitenkin.
Jokaisella ahdistuksenlajilla on vastinparinaan, sanoisinko intentionaalisena komplementtinaan, tietty huolettomuuden muoto. Näpyttelen kursivoitujen jaksojen ulkopuolella jatkuvaa käsikirjoitusta palstani täytteeksi, ja olen kiusallani varma, että juuri näistä asioista, joista tässä puhun, ei pitäisi välittää. Mutta jos asia ei anna aihetta huoleen, sen voi yhtä hyvin kirjoittaakin. Lukijan ei tarvitse ryhtyä minkäänlaisiin toimenpiteisiin.
En ollut aikaisemmin mitenkään avoimesti aisti(me)llista tyyppiä. Nöyrästi päällekkäin kasaantuvat ja hiljaa narskahtelevat diskursiiviset rakenteet eivät tuntuneet kovin raskailta, eivät ajassa eivätkä tilassa, sillä tila oli miltei niin abstrakti kuin se voi olla, nuorella miehellä, joka hahmottaa tilanteensa abstraktisti. Anesteettinen eksistenssini antoi minulle ehkä epäreiluja etuja, joita en kuitenkaan kyennyt käyttämään. Mihin olisin käyttänyt ne?
Koska olin neurootikko, saatoin rajata (kai pikemminkin puristaa) maailmaa koskevat kysymykseni konkreettisemmiksi kuin maailman itsensä. Epäselvästi ilmaistu epäselvä ajatus, vai mitä? (Amerikkalainen tuuli riepotteleikse tyyliäni.) Filosofisesti epätyydyttävä lausuma siis, mutta filosofointi vaatii filosofista asennetta, ja tämä asenne on, etenkin kompromissittomissa muodoissaan (joiden edessä tämä maalailuni on voimatonta), kovin puutteellinen tapa suhtautua elämään tai huojuviin puihin ikkunan takana.
Asenneongelmani on tämä: uskon, ettei filosofian irtautuminen luonnollisesta asenteesta tule koskaan täysin oikeutetuksi, vaikka onkin lähtökohtaisesti välttämätöntä. Filosofian ja elämän välille jää siis silloittamaton kuilu. Mielestäni tämän kuilun aukeaminen on kuitenkin pikemmin koominen kuin traaginen tapahtuma. Mm. tästä syystä en täysin hyväksy zen-buddhismia.
Tietenkään en ole niin naiivi, että väittäisin, että on olemassa vain yksi filosofinen asenne. Niitä on monta ja ne kilpailevat keskenään siinä mitassa kuin ne esittävät kielenkäyttöä tai laajemmin toimintaa – politiikkaa & etiikkaa – koskevia vaatimuksia. Enkä tietenkään ole niin naiivi, ettenkö huomaisi, että fraasi "tietenkään en ole niin naiivi" vaikuttaa filosofisessa kontekstissa vähintäänkin naiivilta. Jos filosofiassa asenne on olennainen, on filosofia olennaisesti asenteen esittämistä. Tälle ei oikeastaan mahda mitään.
Vai mahtaako? Voimmeko esittämättä esittää vain lukuja? En tietenkään ajattele matematiikkaa – matematiikka on riittävän täynnä meriittejä, "ruumismia" ja kieroutunutta ammattiylpeyttä, eivätkä pelkät luvut ole matematiikkaa senkään vertaa kuin sanat kirjallisuutta. Ajattelen kirjanpitoa (voisi myös ajatella laskennon opettamista koulussa). Ajattelen kaikkea, mikä on tylsää ja vailla hohtoa omasta mielestäni. Tämä on sangen kiusallista – on vaikea olla päätymättä johtopäätökseen, että vilpittömästi voi puhua vain viran puolesta, jonkin mekaanisen prosessin tasaisella äänellä.
Toinen tie on hyväksyä itseilmaisu, vaikka se on vaikeaa minulle, melkein yhtä vaikeaa kuin kirjanpito. Ja monelle muullekin se on nähdäkseni vaikeaa. Tällaisten ihmisten tahattomiin taiteellisiin ansioihin voi tutustua blogeissa.
Halusin aikoinani oppia kirjoittamaan asiatekstiä, mutta mitä kauemmin olen kirjoittanut, sitä vaikeammalta se tuntuu, asiateksti ja kirjoittaminen yleensä. Mitä mennyt asiallisuuteni olikaan muuta kuin nuoruuden nenäkkyyttä ja hiomatonta, kulumatonta raakaälyä? Ja minä arvostin raakaa, raikasta mieltä, eläydyin siihen, mikä näyttäytyi selkeämpänä kuin omani. Olin hyvän matkaa miehistymässä, mutta naiset ehtivät tulla väliin ja osoittaa melko vakuuttavasti, ettei sellainen sovi minulle. Nuori mies (kuten tiedetään) on hullu, jota yllytetään, ja nuori nainen (se, jota luonnehtii kuulu fasistinen pahuus) valmis asettumaan verukkeeksi, kaikkein tuhoisimpien hulluuden muotojen verukkeeksi. Mutta lopulta sen, joka pystyy luopumaan hulluudesta, on luovuttava, niin kuin taikauskosta luovutaan. Miehisyyden tavoittelijaksi en soisi kenenkään jäävän, oli sitten kyse (kuten tapauksessani) wannabe-nörttiydestä tai muunlaisesta hangaround-asemasta.
Kuinka paljon filosofian historiaan on kertynyt hangaround-asenteita, lukkarinrakkauksia, lakeijamaisuutta? Milloin palvellaan tai ollaan palvelevinaan tiedettä, milloin teologiaa; kritisoidaan, mutta ymmärtävästi; viljellään kunnioittavaa etäisyyttä ja kätketyä halveksuntaa; huomataan narrinviitan istuvan huonosti...
Sitä hullua, joka nyt ehdottaa marttyyriutta ja antiikkista ankaruutta, on vastustettava adekvaatilla huolettomuudella.
Kun aloitin filosofian opiskelun, olin sallinut itselleni uskoteltavan, että se on kuningastie kaikkiin muihin tieteisiin. Ei. Ei. Todennäköisempää näyttää olevan, että tieteiden äiti, rouva Filosofia on yksi Alma Materin tukahduttavimmista persoonista, joka ensin upottaa omiin omistaviin syvyyksiinsä ja sitten trampoliinin lailla palauttaa hyväuskoisen opiskelijan takaisin, pois koko yliopistomaailmasta.
Akateeminen oidipuskompleksi: en voi sulautua äiti filosofiaan (sula mahdottomuus), enkä erityisesti tahdo käydä teit' isäin astumaan (arkkitehtuuri herättää jatkuvia epäilyksiä vaiteliaan rakennusmestarin pojassa).
Toukokuussa yritin saada kirjoituskammoni laukeamaan puhumalla suuni puhtaaksi nauhalle ja kirjoittamalla puheen puhtaaksi. Se oli teennäistä, hieman samalla tavalla teennäistä kuin yritykseni aforistiikan saralla. Kaikilla retorisilla keinoilla – vuolaalla puheella, nasevilla kiteytyksillä – on käyttöyhteytensä. Spontaani puhe kytkeytyy katoavaan tilanteeseen, tietokone verkon kohinaan, aforistiikka painavuuden tavoitteluun luontevuuden kustannuksella, muutamia mahdollisia rasitteita mainitakseni. Runomittaankin on parempi sitoutua kuin puheenparteen!
Kirjoitan tämän merkinnän käsin kynällä. Vanha konsti on tällä kertaa tervetullut kompromissi tekstinkäsittelyn teknisyyden ja puheen tahmean intiimiyden väliin. Vihon sivuihin on helppo kiinty, kynän leikkisiin liikkeisiin niillä. Vihko muuttuu välineeksi, joka sallii sentimentaalisuuden (päiväkirja ilman kitschin ulottuvuutta ei ole päiväkirja ollenkaan vaan pelkkä muistivihko); hajamielisen kesäinen tajunnanvirtani, jonka synty edellyttää haaveellista tuijottelua (kadulle, kattoon, taivaalle), ei vain tahdo mahtua ruudulle. Viisainta olisi karata vihon (ei liian pienen eikä liian ison) kanssa mahdollisimman kauaksi ruudun ääreltä.
Olen ihan hyvin vihoissani; tässäkin on jäljellä 63 sivua. En panisi pahakseni, jos nuo sivut täyttyisivät tämän viikon aikana.
Hurskaaseen toiveeseen loppuu moni kirjoitusyritys.
5 kommenttia:
Mikset pidä zenistä?
Nähdäkseni ongelmillasi on selvä syy. Liikut porukoissa, joissa ihannoidaan tahallisen epäselvää kielenkäyttöä.
Se on tietenkin tapa kampittaa läheiset, jotka eivät ole yhtä hyviä äidinkielessä, mutta omaan elämään sovellettuna johtaa vaikeuksiin.
Itse olen sitä mieltä, että asiat ovat joko selkeitä tai sitten eivät ole (intellektuaalisesti) minkään arvoisia. Pelkkää harhaanjohtavaa pölinää vain.
Tässä voisi olla zenin hyöty. Se tuntuu olevan ainoa hovikelpoinen tapa harjoittaa yksinkertaisuutta ympäristössä, joissa asioita hävetään jos ne eivät tee toisiin vaikutusta vaikeudellaan.
Tietenkin on epäilyttävää, että siihen tarvitaan jotain toiselta puolelta maapalloa tuotua hämärää salaoppia. Ymmärrän siksi ennakkoluulon.
Ehdotankin että käsitteelle zen otetaan suomenkielinen nimitys. Paras olisi kai tehokkuus. Toinen rationaalisuus, mutta se on vierassana ja muutenkin vähän liian koreileva.
Kysymys vaikeudesta ja helppoudesta liittyy ongelmiini lähinnä siten, että taipumukseni tehdä asioista turhan vaikeeita on ollut yksi päällimmäisistä häpeänaiheistani ja henkilökohtaisista (ei niinkään piireistä riippuvista) harrastuksistani.
Mutta mikset pidä zenistä, palatakseni alkuperäiseen kysymykseen.
Pidän kyllä zenistä, mutta sikäli kuin ymmärrän, siihen sisältyy tietty liian vakavasti ottamisen vaara, joka ei ole aivan pieni, kun kyse on opista, jonka päämääräna on tehjä itsensä ja muut oppijärjestelmät tarpeettomiksi. Vapautumisen ja valaistumisen sijasta voidaankin yhtäkkiä huomata lipsahdetun ryppyotsaiseen dogmaattisuuteen ja autoritaarisuuteen, suorastaan totalitaariseen ajatteluun. Kaikenlaisen filosofisen purismin ongelma on, että tarvitaan vain pieni inhimillinen ripaus asiaankuulumatonta tärkeyttä ja koko keitos on pilalla. Etko ole itsekin huolissasi aivan samanlaisista asioista?
Voi olla, sikäli kun ymmärsin.
Olin varsinkin pari vuotta sitten yhteyksissä parin buddhalaisen kanssa. Molemmilla oli yhteiskuntatieteellinen koulutus ja hyvin intellektuaalinen suhde buddhismiin.
Toinen piti buddhismia loogisena jatkona tieteelliselle realismille, toinen jonkinlaiselle teon teorialle. Siis toisin sanoen sellaiselle, että vain mitattavilla konkreettisilla teoilla on merkitystä, aatteilla ja kirjoitetuilla opeilla ei.
Molemmat näistä sitten näyttivät liukuneen mystiikkaan. Siis sellaiseen, missä tehtiin aika hämäriä harjoituksia ja syötiin uskomuslääkkeitä.
Näytti vähän siltä, että intellektuaalisen kannen alla buddhismi oli (näiden tapauksessa ainakin) aika tavanomaista vaihtoehtoajattelua.
Turismi eli erilaiset luostariretket ja retriitit näyttivät olevan keskeisessä asemassa. En tiedä mutta epäilen, että nämä jyrkemmät ainekset omaksutaan niissä.
Ainakin toinen näistä näytti muuttuneen jonkin Pohjois-Norjan retriitin jälkeen. En kuitenkaan tunne häntä tarpeeksi hyvin sanoakseni oliko sellaista ilmassa jo ennen. Joka tapauksessa hänellä taisi olla samaan aikaan muitakin elämänmuutoksia.
Lähetä kommentti