Perusvirta

Sateesta kiiltävä kaupunki on väristä kylläinen ja täynnä rakennetta, resursseja ja viuhtovia tahdonvoiman vektoreita. Elielinaukiolla katson osaavani tuijottaa eteeni vakaan intensiivisesti. Tyyni katsanto, voimakas virtaus; levollisuus ja liike eivät riitele. Hyvä alku nimeämättömälle; muistikirja ei taaskaan sattunut mukaan. Iltapäivä etenee, enkä syötyäni enää pysy hereillä. Yöllä yritän taas jatkaa aran tietoisena siitä, että virta voisi temmata mukaansa, jos antaisi mennä.

Juhannus: vertaan kahta mökkiä. Niemen maisema on kovin samanlainen kuin Saaren, mutta täällä syvyyttä on ehkä kaksikymmentä metriä (ja lisäksi voimakas virtaus), siellä tuskin kaksi. Tällaista ruovikkoa siellä on vain yhden pikkuniemen nenässä; omassa rannassa kasvaa kortetta ja toisella puolen kaislaa. Sauna on disorientoivan ja samankaltainen, läsnäolosi valaisema. Haikeuteni temppeli... Nuoruuden turhanarat haaveet kertautuvat nurkissa: joutunen toistamaan niitä vielä pitkään samoin ja eri sanoin. Merkitys ylittää ainutkertaisen. Mitä minä rakkauden oppipoika täällä teen? Terapiatripin piirteitä on vaikea kiistää; tavoittamattomuudessasikin on jotain samaa. Mutta tunne-elämä on kokonaisvaltaista, yhtä kaikki, kun nörtti-iän argumentit on käytetty loppuun.

Ja jos jokin on kokonaisvaltaista, se on rankkaa eikä hömppää. Miksi joudun takomaan näitä asioita ja kenen päähän?

Muistutat jotakuta entisaikaista, joka lähti kotoaan piiaksi ja koetti varjella haurasta itsekunnioitustaan. Sinussa on levottomuutta herättävän helppo nähdä yhtä ja toista, mitä olen saattanut nähdä tai jäänyt paitsi. Itse tulin maalta ja yritin vastata kaikkiin kohtaamiini toiveisiin. Koetin olla tuttu ja turvattu mutta radikaali; onnistuin huonosti mutta havaitsin sanojen kantavan ristiriidat rakennuksia paremmin. (Pienmies voi toivoa vain kirjallista muistomerkkiä.) Tajusin tämän jo kauan sitten, mutten sitä, mitä kaikkea oikein yritin sälyttää yriteimieni niskaan.

Menin, jos sopii toivoa, ehdottomasti liian lähelle ehdotonta hyväntahtoisuutta, jolloin alkujaankin heikko uskoni ja uskottavuuteni suli. Ylevä pukuni oli tervasta ja höyhenistä. En lentänyt suinkaan, enkä uinut. Kiersin Otaniemeä, kiersin tuttua järveä. Muistan liikuttuneeni erään pihapiirin puretusta tuvasta, jonka olisin salaa toivonut voivani mitata opintojani varten. Eilen sain taas lahjaksi sulan.

Tunnistan suomalaisuuden. Siitä vain ei puhuttu meillä. Mökkiympäristössä kaikki on tuttua, tutumpaa kuin missään, mutta järkyttävän pakkaantunutta. Ihmiset kaikki ovat yllättävän samanlaisia siihen nähden, miten paljon maalainen epäilee jo naapuriaan. Katsoo, että se viimeistään estää tuntemasta. Luonto ei estä – kesäyössä sisäveden rannalla saa olla mietteliäs, haikea ja laiskakin, jos uskaltaa. Tässä on suomalaisen luontoromantiikan ydin. Öisille pilville ja metsäntummuuksille olen iäti kiitollinen siitä, etteivät ne halveksi pienen ihmisen itsesääliä. Sukupolvi sukupolvelta meidän on palattava vesistöjen rannoille tuntemaan luontoaan ja kohdettaan kainostelevaa kaihoa, sellaista pohjatonta ja suunnatonta.

Toimeton hetki sekametsässä herättää heimolaisessa raivon aavistuksen: kuka minut pakotti tähän sanattomuuteen? Ja metsä vastaa lempeän hölmistyneesti. Mistä tämä kauhtuvainen paatos pöllähti tähän?