Lohdullinen univormu

Tietokoneeni kovalevyn tila muistuttaa aivojeni tilaa: paljon asioita limittäin ja väärissä paikoissa. Epäjärjestys viittaa monien järjestysten mahdollisuuteen; jokin usko tarvitaan, että voi tavoittaa niistä edes yhden. Kieli on suunnattoman tehokas lajitteluohjelma, kunhan sitä käyttää ja nimenomaan vapaasti: sananvapaus tarkoittaa vapautta luoda järjestystä tavalla, joka on ihmiselle luontainen. Sen typistäminen tyhmentää meitä.

Kun aloitin tämän palstan pitämisen, halusin oppia kirjoittamaan. Kaunistelin pyrkimystäni: tosiasiassa osasin paremmin kuin uskalsin. Olin niin arka, etten kuitenkaan voinut peitellä pelkuruuttani, siksi aloin uskaltaa haluta uskaltaa ja siksi yritän yhä tavoitella jotain, mihin rohkeuteni ei vielä riitä. Tukahtumatonta elämänilmaisua... Mutta koska tahdon, että löydän mahdollisimman tarkat ja toimivat sanat, en voi pitää niitä vain oman elämäni ääninä. Miksi en hyväksyisi tätä? Kieli on lohdullinen univormu! En halua lakata luottamasta siihen.

Tämä luottamukseni lienee ollut ja on ehkä yhäkin lujempi kuin olen luullutkaan: tiedostanko oikeastaan mitään siitä, miten laveat ja ylettömät odotukseni ovat? (Eittämättä leimallista on, että koetin takertua filosofiaan...) Olen yhä hämmentynyt runoilijoiden osoittamasta sympatiasta.

---

(Editoin tätä kokonaisen tunnin.)