Nykynäkö

Aikaperspektiivini, kuten tällä palstalla sopii ilmoittaa, on kaventunut, koska olen jossain määrin ahdistunut ja tunnen itsessäni sellaisen orastavan vetäytymisen tarpeen, jota nykyään kai nimitetään depressioksi. On vaikea puhua menneestä ja tulevasta. Tulevaisuus muistuttaa menneisyydestä ja menneisyys tulevaisuudesta. Nykyhetki on tämän myrskyn silmä. Mutta siitäkin on vaikea puhua, sillä puhe – ja etenkin kirjoitus – on oikotie jälkiviisauteen. Suunnitelmiin. Konstruktioihin. Kontrafaktuaaleihin. Manipulaatioon. Diskursseihin, terminologioihin, professionalismiin, identiteetteihin. Maailman tuuliin tosiaankin.

Puhe ja kirjoitus eivät pysähdy hetkeen, mutta jokin ajattomuuden illuusio välähtää hetkittäin niissä niissä kohdissa, joissa mielen ja kielen hypähdys saavuttaa yläkuolokohtansa. Toisin kuin jokin kokemus- ja kehotekninen joogalento, (jokin) runous on intersubjektiivinen esteettinen ilmiö, yritys leijua siinä hypyssä, joka tapahtuu merkistä merkitykseen ja sielusta toiseen ja jonka intentionaalista potentiaalia ei mikään päämäärä vielä rajaa. Sanoin pitää meidän siis yrittää: vaikeneminen on keinotekoinen muoto; vain kommunikaatio on omaehtoista.