19.1.10

Itseapuopus

On palattava tilaan, joka sai minut etsimään turvaa abstraktioista. Tätä tilaa ei kuitenkaan ole: se ei ole sijainnut ajassa; se on väistämättä abstraktio, mikä tietysti sopii itselleni.

Esikoiskirjani oli itseterapiaa. En täysin häpeä tunnustaa tätä, enkä sitäkään, ettei se ole koko totuus. Toistan kuitenkin: kirjani oli terapeuttinen projekti ja sellaisena äärimmäisen alustava. Aihelma. Joukko mahdottomia otteita rekursiivisesta itseapuoppaasta... Suunnittelen suunnatonta teossarjaa... Toistan kolmannen kerran: kirjani on kirjoittajan itseterapointiyritys.

Niin kuin suurin osa tämän blogin merkinnöistä, tämä merkintä erityisesti.

Itseni takia käyn tätä kahden rintaman sotaa tiedon ja muodon puolesta – tai niitä vastaan, jos erehdyn. Pidän tiedon itselläni; tarjoan lukijoilleni estetiikkaa, poeettista muotoa, makeutta ja karvautta, jonka myönnän omakseni: siksi kirjani ovat itseterapeuttisia ja tunnustuksellisia; siksi ne eivät virtaa vapaasti, eivätkä tekijänsä mielestä saavuta sellaista itsenäisyyttä ja autonomiaa kuin niille kuuluisi. Oma äitini ei saa kirjastani otetta, mikä onkin hyvä. Mutta harva muukaan saa.

Mistä tämä salailupeli alkoi, tämä hämärä kurtiisi koko maailman kanssa?

Tässä on jokin seinä, josta en pääse eteenpäin, vaikka seinä tässä on vain metafora; vaikka voin vapauttaa abstraktiot lentoonsa ja siirtyä jollekin raikkaammalle, miehuullisemmalle metatasolle, alkuperäinen seinä on yhä siellä missä se on.

Tavanomaiset pelot, jotka ovat liian banaaleja nimettäviksi. Normaali neuroottisuus, johon ja josta tuntemamme maailma on jo ammoin kyllästynyt. Salaisuuden verhot, vaipat huvittavat rievut; muleta, joka harhauttaa katseen pois haavoittuvasta tekijästä, hytisevästä ytimestä, kankaan tapaisista kudoksista, nahoista, joissa pysyminen teettää työtä. Parka, panarktinen kulkusana. Minä, sanoja, sanoja näissä nahkakansissa.

Abstraktio, assosiaatio, päätelmä: otteita, suhteita, teitä – turvallisia! Itse kussakin sisäinen autisti, joka rakastuu mielensä liikkeisiin, merkityksen ja tunnistamisen mahtiin.

2 kommenttia:

Nöyrtymistä harjoitteleva kirjoitti...

Minun salailupelini jatkuu, koska olen liian kauan yrittänyt nähdä tämän valveuneni selitettynä joksikin muuksi kuin minä se näyttäytyy. Ehkä. Peilihän tämäkin vain on. Ei ole olemista suurempaa. Elvis has left the studio.

Ripsa kirjoitti...

Olen nauttinut kirjastasi vasta joitakin makupaloja. Silmiin sattui Wittgenstein. Otin siis hyllystä pari Wittgensteinin opusta ja ne ovat tuossa työpöydällä sinun opuksesi vieressä.

Elämä voi äityä todella mielenkiintoiseksi aika ajoin.