Kestävä kollaasi

(Pika-arvio)

81) Toisinaan olen loistokas, ainutlaatuinen, hämmentävä, mustaa huumoria si-
sältävä, mediaseksikäs, toispuolinen, tasapaksu, catwalkia muistuttava, sur-
realistista huumoria sisältävä, valtava, ahdistava, freskoa muistuttava.

Avantgarde-piireissä on ehditty riemuita siitä, millaisen kulttuuriteon Otava on tehnyt julkaistessaan Harry Salmenniemen kollaasirunoelman Texas, sakset.

Kirja on paksu. Ulkoasu, josta vastaa Markus Pyörälä, on rapsakan modernistinen (hillitysti post-) ja raikas. Se tekee perinteille kunniaa puhelin- yms. luetteloja myöten. Kannet ovat keltaiset. Musta reuna siinä, mistä kirja avautuu. Sivunumeron virkaa tekemässä analoginen osoitin, silkka musta palkki.

Teos ei ole edes vaikea; se on paljon helpompi – tai ainakin laveammin ja kovemmalla äänellä lörpöttelevä, sanalla sanoen esittävämpi – kuin Salmenniemen esikoinen Virrata että.

Texas, sakset on kuitenkin helpompi tajuta kuin kuvata.

Minulle tämä keltakantinen on jo nyt koko vuoden tärkein kirja; niin pitkälle se on päässyt siinä suunnassa, johon olen itsekin pyrkinyt tai pyristellyt. Viittaan tässä ilmaisulliseen rekisteriin, kielisuhteeseen, maailmasuhteeseen pikemmin kuin metodiin, vaikka arvostankin sitä keinovalikoimaa, jonka 2000-luvun kokeilevan runouden katras on ottanut käyttöönsä sanoakseen (näin tahdon uskoa) jotain, mitä muutoin on liki mahdoton edes huomata.

Teosta hallitsevat irralliset, aforistiset lauseet, dissektoidut väittämät, jotka näyttävät kaikessa yksinkertaisuudessaan kaikkea muuta kuin elementaarisilta; pikemminkin oudoilta, parantumattoman kompleksisilta ja avuttomilta. Kirjainkoon ja -tyypin jatkuva vaihtelu korostaa toteamusten eriperäisyyttä. Moni lause on varmasti jo alkuperäisessä yhteydessään ollut orpo, irrallaan turvallisista konteksteista, kaukana suurista kertomuksista, mestarimerkitsijöistä, mitä niitä on; toisin sanoen kyseessä on "pienen ihmisen" puhunta, todennäköisesti verkossa, flarf-estetiikan ydinmehu (pohjoisista hedelmistä). Mukaan ujuneet suurmieselämäkertojen katkelmat tuottavat tunnistettavuudessaan ja ilmeisyydessään (opettavaisia) pettymyksiä siinä missä abstraktien latteuksien vyöry huumaa kuin uni.

Huomaan kysyväni, ovatko kaikki sitaateilta näyttävät tosiaankin sitaatteja vai onko mukana näennäislainoja ja pastisseja. Jo kirjoittajan silmä vivahteille viittaisi siihen, että niitä on. Lienee hyvä palauttaa mieleen tänään Helsingissä päättyvä Picasso-näyttely (yhteentoista asti ehtisi vielä) ja synteettisen kubismin opetukset: Innostuttuaan vaikkapa mahdollisuudesta käyttää taulun osina seinäpaperista revittyjä paloja taiteilija ymmärsi kieltäytyä sekä hylkäämästä ideaansa että alistumasta materiaalin armoille: jos käsillä ei ollut sopivaa boordinpätkää, hän maalasi sen kuvaan, suurpiirteisesti, turhia näpertelemättä.

Koska kirjan ensimmäistä viidennestä seuraa kaksi lähes alkuosan laajuista typografialtaan ja poeettisilta keinoiltaan erottuvaa ja yhtenäistä jaksoa, ehdin jo olettaa, että teos on perushahmoltaan kokoelma vastaavanlaisia tyyliharjoitusmaisia tekstejä/runoja, mutta jaksot osoittautuivat kahdeksi erilliseksi järjestyksen saarekkeeksi kehystekstissä, joka on myös kehyskertomus, virtaapva pikemmin kuin luettelomainen, eheistä ja "vapaista" sanoista, lauseista, pienistä kuvistakin koostuva.

Palaan tähän teokseen vielä. Sanoinhan, että se on tärkeä.