Muutama kiihtynyt rivi
Se, mitä luulimme asioiden luontaiseksi luonteeksi, joka taustalla väikkyy, pukeutuukin toistuvasti muotisanoihin, perinnesanoihin, koristeellisiin kansallispukuihin, liituraitaan, kierrätysrytkyihin. Keisarin uusiin ja vanhoihin vaatteisiin. Kuviin, kuviin, kuviin, materiaan, halpoihin temppuihin arvokkaissa instituutioissa! Tämä ärsyttää meitä, jotka luulimme tulleemme vanhemmiksi mutta säilyneemme nuorina, mielestämme mieleltämme avarina kognitiivisen alkuräjähdyksen lapsina. Kuvittelemansa Suuren Älyn pusertaminen kapeisiin kommunikaatiokanaviin on turhautumisen perikuva, tai sitten ei, mikä on turhauttavaa. Perikuvista olisi neuvoteltava koko ihmisyyden perikunnan kanssa; niin vaatii meihin pesiytynyt tosiseikkojen kumartamisen tarve. Väsyn toistuvasti ymmärtämään tätä järjetöntä kompleksia: jos todellisuus todella on objektiivinen ja siten uskomuksistamme riippumaton, miksi me jaksamme välittää siitä ja niistä? Miksi me välitämme toistemme uskomuksista? Miksi näemme sopimuksia ja velvoitteita joka puolella, ja silti jaksamme sopertaa tosiasioista, tosiasioista? Miksi is:istä faktisesti seuraa ought, jota faktisesti seuraamme? Miksi liitämme totuuteen merkityksiä? Jopa niin paljon merkityksiä, että valta voi verhoutua siihen? Miksi käytäntö ei ainoastaan hyödynnä teoriaa vaan verhoutuu siihen? Intellektuellin onni ja kunnia on olla hyödyllinen idiootti vasten tahtoaan. Emme usko itseemme emmekä maailmaan niin, etteikö ahneutemme voittaisi. Talous laajenee: emme syö enää vain leipää vaan realiteetteja. Objektiivinen todellisuus on täydellinen kulutushyödyke. Asioiden luontainen luonne, että saisimme tuntea ihanasti, salaa, saastuttavamme sen intresseillämme.
14 kommenttia:
Olen samaa mieltä. Mutta kuka on tämä "me", josta sinä puhut? Minulla on sellainen tunne, että sitä on yhä vähemmän ja vähemmän.
Ripsan kysymys tuli minullekin mieleen. Argumenttisi ovat oppikirjanomaisesti sen valtaa kritisoivan mallin mukaisia josta keskustelimme -- vastapuolena se valtaa pitävä ja totuutta edustava malli.
Ilmaisun "me" särähtää korvaan, mutta ei se muuta argumenttiesi perusrakennetta mihinkään. Et selvästi identifioidu siihen porukkaan, johon esität identifioituvasti.
Olisi siis reilumpaa kirjoittaa suoraan "ne".
Toisin kuin Ripsa, en usko että "ne" ovat katoamassa mihinkään. Ovat vain siirtyneet maan alle omiin salaseuroihinsa punomaan kostoa.
Koska tiedän mitä haluan ja pelkään mielettömyyttä.
Kiinnostavia tulkintoja.
Mikko, oletko yleisemmin sitä mieltä, että identifikaatioiden pitäisi olla konsistentteja?
Olen kyllä ajatellut kirjoittaa tämäntyyppisiä tekstejä enemmänkin. Kun hämäryyksiä ja ristiriitoja (ja niihin varastoitunutta tunnelatausta) ei suotta sensuroi, lukijoilta voi odottaa jännittäviä reaktioita.
Vastasin pidemmin blogimerkinnällä.
Kun puhun "meistä", puhun ajattelutavoista, jotka kykenen tunnistamaan itsessäni tai henkilöhistoriassani. Voisin mennä niinkin pitkälle, että kaikki ajattelutavat, joita kykenen seuraamaan (ja periaatteessa myös ne, jotka torjun tietoisuudestani) vaativat minua käyttämään yhteydessään pronominia "me". Se, mihin porukkaan tunnen kuulevani, ei voi jäännöksettömästi rajoittaa sitä, millä tavoin kykenen ajattelemaan ja millä tavoin en.
Se, mihin porukkaan tunnen kuulevani, ei voi jäännöksettömästi rajoittaa sitä, millä tavoin kykenen ajattelemaan ja millä tavoin en.
Sanan voi voi varmaan tässä ymmärtää useammalla tavalla. Tarkoitatko esimerkiksi, että sen ei pitäisi rajoittaa, vai että se ei mielestäsi pysty rajoittamaan?
Ei pysty rajoittamaan täysin; eikä pitäisi olettaakaan, että pystyy.
Jos ryhmään kuulumisen ajatellaan tarkoittavan ryhmään identifioitumista, minusta kuulostaa paremmalta selitykseltä, että ryhmään kuuluminen nimenomaan jäännöksettömästi rajoittaa sitä, millä tavoin kykenen ajattelemaan ja millä en.
Vaikuttaisi nimittäin siltä, että ryhmään identifioituminen nimenomaan tarkoittaa että samalla lakkaan identifioitumasta itseeni itsenäisenä, ajattelevana yksilönä.
Tämä ei tietysti tarkoita, että porukkaan kuuluminen olisi joku pysyvä ilmiö. Luulen, että yhdellä sekunnilla voin kuulua porukkaan, ja toisella en.
Sitten on yksinäisiä susia, jotka voivat päällisin puolin vaikuttaa siltä kuin kuuluisivat ryhmään, mutta todellisuudessa ovat ryhmän ulkopuolella. Ei-identifioiva näennäiskuuluminen ryhmään ei tietenkään rajoita ajattelua.
Lisäksi uskon, että muistijälki tulkitaan tavalla, joka on suotuisa nykyiselle maailmankuvalle. Mielipiteitä tietysti muutetaan matkan varrella muutetaan, mutta mihinkään objektiiviseen muistijälkeen ei meillä ole pääsyä.
On myös mahdollista, että muistijälki on korruptoitunut kahteen kertaan: silloin kun se tallennetaan, ja silloin kun se uudelleen haetaan. Itse en kyllä pidä tätä todennäköisenä.
Omaan henkilöhistoriaansa pitää siksi suhtautua erittäin skeptisesti.
Voidakseni siis puhua "meistä", minun pitäisi siis voida osoittaa jokin konkreettinen ryhmä, johon kuulun oikeasti enkä vain näennäisesti? Sanoisinko, että solidaarisuuskäsitys, johon haluan uskoa, on hieman toisenlainen.
Timo: No tietysti voi ja saa puhua mitä tahansa. Puhuin siitä mikä on hyödyllistä, ja se on suhteessa tavoitteeseen.
Jos esim. tavoitteena on voida pysyä tietämättömänä omista ajattelun virheistä ja rajoitteista, jotta voi si jatkaa haluamaansa poliittista vaikuttamista piittaamatta siitä mitä vaikutuksia sillä on, voi olla vain haitaksi pohtia liian tarkasti omia ryhmiin kuulumisiaan.
Lähetä kommentti