Yksinkertainen 1
Rakkaus on leimautumisilmiö, älyllisyyttä perustavampi, yksinkertainen mutta hämmentävän kokonaisvaltainen.
Lapsellinen?
Negatiiviset tunteet ilmaisevat puutetta ja pettymystä. Viha on haava jossain, ei itsenäinen substanssi. Eikä se haava tunnu vain egossa tai omassa halussa: harva meistä syntyy psykopaattina ja harvalla yksivuotiaalla on yksinäinen sielu.
Missä se tuntuu?
Pidän teistä, lukijani, ja yritän tarjota jotain niin kuin kissa tuo hiiren emännälleen – pieni, umpimähkäinen, hyvin subjektiivinen ele – enkä tietenkään voi olla itsetyytyväinen kuin kissa: pettymyksen tunteet vuorottelevat syvän toiveikkuuden kanssa, kun huomaan, miten usein juuri puute pakottaa minut kirjoittamaan (raivo) ja olemaan kirjoittamatta (vetäytyminen). Tämän puutteen tiedostamisella on sykliset rytminsä, opiskelun ja itsetutkiskelun vuorottelu, ajattelun tarve...
Osa varhaisesta uteliaisuudesta tyrehtyi turvallisuuden puutteeseen. Kun nielin pettymykseni, elinpiirini rajautui pieneksi, rajasi ulkopuolelleen kaihoni kohteet ja jäi sisältä oudon ontoksi.
Kykyni kiintyä saattoi vahingoittua: se, miten vaikea minun on omistautua kenellekään tai millekään, on paljastunut vasta vähitellen. Vetäydyin nuorena romantiikan taakse, koskemattomuuteen, sillä ne rauniot, joissa harhailin, näyttivät harvoin yleviltä.
Hämmästelen patetiaani. Häpeilen hieman – myös tätä hämmästystäni.
Tuntisinpa itseni. Eräs aikuisen velvollisuuksista lasta kohtaan on tuntea oma lapsuutensa.
Tein viime viikonloppuna hämmentävän nostalgiamatkan varhaisimman ikäni maisemiin. Tahtoisin kirjoittaa aiheesta, mutta se tuntuu liian hämärältä, liian privaatilta, liian vaikealta, liian mystiseltä. Lapsuus on eittämättä vaarallinen päihde, yhteismitaton yhteiskunnan kanssa.
Kypsyminen? Jospa ensin lakkaisi pelkäämästä lapsuutta.
5 kommenttia:
Minusta lapsuus pitää säilyttää siitä yksinkertaisesta syystä, että silloin näki, koki, aisti kaiken ensimmäistä kertaa. Siksi se on niin pirun tärkeää aikaa. Ja siksi se vaikuttaa koko elämän ajan.
Kissavertauksesi hymyilytti, muistin Allu-vanhusta joka miehuutensa päivinä rahtasi minulle porraspieleen kyiden häntiä ja myöhemmin myös puoliksi syötyjä kärppiä.
Varsinainen hirmupeto. Nyt se tuskin pysyy tolpillaan, 20-vuotias diabeetikko.
Lapsuus on täysin irrelevanttia yli 13-vuotiaalle. Samoin kuin teini-ikä kaikille yli 20-vuotiaille. Niiden vatvomisella voi tehdä itselleen vain haittaa.
Luulen, että ihmisten suuntautuminen lapsuuteen, sen kokemuksiin ja yleensäkin perhe-elämään on vain pakenemista maailmaan, missä joku toinen määrää eikä omaa vapautta ole. Siinä ei ole mitään syvällistä, se on vain yksinkertainen patologinen oire.
En usko, että se on haitallista. Minua kiinnostaa tällä hetkellä juuri se elämänvaihe, jossa kaikki ilmeni ensimmäistä kertaa, ja siihen liittyen myös vapaudentunteen hämärä perusta.
Miellän olleeni varsin onnellinen ennen kuin jouduin olosuhteiden heittelemäksi ja vieraiden ihmisten armoille (siitähän aikuisuudessa on kyse, jos vapauttaan ei pysty käyttämään). Tahtoisin ottaa selvää, mistä on kyse.
Eri asia sitten on, että koko aihe saattaa olla liian yksityinen, idiosynkraattinen ja esikommunikatiivinen blogattavaksi. Ihmiset aloittavat taaperruksensa kovin erilaisista kuvista ja tunnelmista, enkä halua ahdistaa lukijoitani vaatimalla eläytymistä johonkin sellaiseen, mikä ei kenties ole täysin jaettavissa.
Timo, mikä tahansa kokemus kannattaa pukea sanoiksi. Se onko sillä yhteistä pintaa muiden ihmisten kanssa on aina sattumanvarainen asia. Siitä ei pääse mihinkään.
Tommilla on ollut hankala lapsuus, mutta sen unohtaminen ei ole lääke persoonallisuuden kehittämiseksi.
Minulla varhainen symbolifunktion löytyminen jo noin 8 kuukauden iässä toi muistin joka ulottuu kauas niihin aikoihin jolloin tunsin olevani vapaa, siis aistimaan ja tajuamaan, vähitellen yhdistelemään asioita.
Sitä ehkä kutsutaan ajattelemiseksi.
Yksi kiinnostavista piirteistä hankalasti kielellistettävissä (varhaisissa ja muissakin) kokemuksissa on, että niistä ei tosiaan koskaan pysty ennustamaan,saavatko toiset sanallistetuista kaiuista väreitä. (En halua kirjoittaa "saavat kiinni" koska se kuulostaa liian määräiseltä, ikään kuin kaikki siirtyisi - ei varmasti siirry!) Tai mitä väreitä saavat. Mutta aika usein käy niin, että kun ajattelee kirjoittavansa jotakin helposti jaollista, se karahtaa kuiviin, ja sitten toisaalta, kun aattelee, että nyt olen kyllä käsittämättömimmilläni, yllättäen joku tulee sanomaan, että tuo kosketti tai että muistin tuon avulla jotakin jo unohtamaani. (Onko sillä väliä, onko muisto "oikea", minusta ei, eihän kokemuskaan ole sillä lailla "oikea" tai "väärä" muuten kuin sille ulkoisin mittapuin.)
Ethän sinä keneltäkään mitään vaadi. Jos joku ei tykkää, voi lakata lukemasta sitä pärettä. Palata seuraavaan. (Niin ihmiset taitavat toimia joktap.)
Lähetä kommentti