Espoolaisten ohimarssi

Narinkkatorilla pääsemme päivittäin todistamaan espoolaisten ohimarssia.

***

Merkitä karttaan kaupungit, lauseet, joihin saapuu useasta suunnasta.

Kaikki lauseet, joihin pysähtyminen miettimään on pysähtynyt.

Tällä kartalla on myös pieniä kyliä, järviä, kallioita, tienposken kukkasia. Merihirviöitä. Runomaisuuksia, ornamentteja peräti tai vallan. Värit kenties oudot.

Osallistun huomenna Paimion aforismipäiville. Koetin laatia esseemäistä esitelmärunkoa lähtökohdaksi oppitunnille, jonka minun on määrä pitää aforismityöpajan osanottajille. Aiheen huomioon ottaen saattaa kuitenkin riittää, että olen ajatellut asiaa. Miksi yrittäisin saarnata aforismien kirjoittamisen perimmäisestä luonnosta – enhän välttämättä edes pidä niistä; en vain ole toistaiseksi löytänyt tyydyttävää vaihtoehtoa tuolle kirjalliselle muodolle. Suhtaudun nimittäin jossain määrin epäluuloisesti kaikkeen yhtenäisen näköiseen, niin argumentoivaan esitystapaan kuin ylimalkaan jatkuvaksi proosatekstiksi työstettyihin ajatuskulkuihin: rationaalisiksi ja hyödyllisiksi oletetut perusteluthan monesti vain sysäävät väitteen raskaimmat, perustavimmat taustaoletukset järkiperäisen kritiikin ulottumattomiin, ja henkevimmänkin esseistin tajunnanvirrassa on väistämättä jotain keinotekoista ja lavastettua... Näin luulen. Kaikki kirjoittavat kerskailevat sillä mitä näkevät, mutta itse en – kummallisesta kunnioituksesta tavoittamatonta kohtaan – välittäisi rekonstruoida ohikiitäviä mielenliikkeitäni tarinoiksi vaan välittää ainoastaan niiden kultareunaiset jälkikuvat. Tai pikemminkin haluaisin sanoutua irti kaikesta ajattelun esittämisestä ja sen sijaan viipyä miettimässä, mitä todella tahdon sanoa tai saada sanotuksi. Tällaiset miettimistauot ilmenevät aukkoina. Tässäkin tekstissä.

Kappaleiden ja lauseiden sisällä ja välillä. Sanoissa, miksipä ei.

Näin vastuu prosessista jää lukijalle niin kuin pitääkin.

Jos minulta kysyttäisiin toistuvasti (ja esitänhän itsekin näitä kysymyksiä), miksi olen taipuvainen toistuvasti väittämään jotain tiettyä (vaikkapa aforistiikan merkityksestä, josta yritin kirjoittaa), keksisin varmasti joka kerta uusia perusteluita. Kulloisenkin argumentin riittämättömyyden nojalla epäilisin todennäköisestin myös itse väittämää. Liioittelen vain hieman, kun totean, että juuri tuollaista on ajattelu minulle; jatkuvaa häkeltymistä, omiin sanoihin ja selityksiin sotkeutumista, kaikin puolin kiusallista toimintaa, josta en useassakaan mielessä kykene paljoa paljastamaan. Toisaalta tarpeeksi moneen kertaan vatvottu idea näyttäisi irtoavan, putoavan riippumattomaksi kaikista välittömästi esillä olevista keskusteluista ja kertomuksista. Eikö tällöin ole viisainta ilmaista se mahdollisimman pelkistetyssä, aforistisessa muodossa, jättää se täten sikseen odottamaan ratkaisevaa vastaesimerkkiä tai muunlaista kyseenalaistusta? Toisin sanoen, kun lause (t. väite, fragmentti tms.) on tarpeeksi hyvä, sen perustelut ovat aina epätyydyttävämpiä kuin se itse. Tai tältä minusta tuntuu; mitä luultavimmin en kokisi näin, ellen jo valmiiksi ajattelisi sekavammin kuin on suotavaa.

---

Jonimatti Joutsijärven kritiikki Epätietokirjasta on suuresti lämmittänyt kirjoittajan mieltä ja vapauttanut monia patoutuneita (a)voimia, joiden toivon edelleen voimistuvan niin käpristyneessä itsessäni kuin muissakin aforismin ympärille kerääntyneissä. Osata huomenna sanoa jotain kaunista; en välitä tämän konkreettisemmista tai käytännöllisemmistä tavoitteista...