Pitkittyvä suoratumppuisuus
Kun piirrän ihmisiä, hahmoihin takertuu jotain lapsenomaista, pyöreää ja käpertyvää.
Ja se muistuttaa minusta ja myös naismakuni (jos moista sanaa sopii käyttää) idiosynkraattisimmista piirteistä.
Jotkin kohdat Brimin potilaskertomuksesta, kirjoittajan itsensä kannalta kieltämättä epäolennaiset, saivat minut mietteliääksi.
Kun olin ihan pieni, isäni rahtasi kotiin pinkoittain paperia, ja minä tietysti piirsin piirtämästä päästyäni. Olen hetkittäin palannut samaan tilaan, onnistunut tässä. Se auttaa, kun muu ei. Kuvista on vaikea sanoa mitään, vaikea valita näytteitä. Kaikki on auki. Viiva ja sen kaksi vapausastetta. Triviaalit kaksi.
5 kommenttia:
piirtäisitkö meidän hevosen joskus?
Voisinpa koettaa. Toivoisitko, että tulisin katsomaan hepoa oikein?
joo, toivoisin.
Minä olen piirrellyt meidän kissoja.
Muistaakseni ensimmäinen piirros on 3-vuotiaana, ei se mikään tikkukissa ollut, vaan semmoinen pyöreä pallo jolla oli isot silmät.
Hevosia ja lehmiäkin piirsin samaan aikaan. Hevosia oli yleensä yksi ja ne olivat liikkeelle: harja hulmusi. Lehmiä oli monta, niitä oli lopulta niin monta että viivat menivät päällekkäin ja sitten piti ottaa toinen paperi.
En yhtään ihmistä.Ei yhdessäkään kuvassa. Joku talo oli jossain, mutta kyllä ne olivat vinoja taloja.
Siis toinen paperi taas.
Ruokalähde: jos kerrot, miten hepan löytää.
--
Pidin lapsena kuvakirjoista ja sarjakuvista, joissa oli inhimilistettyjä eläinhahmoja: Rasmus-nalleista ja Richard Scarryn kissakirjoista. Legendaarinen Kieku ja Kaiku täytyy ehdottomasti mainita myös. Aku Ankka tuli sitten vähän myöhemmin.
Piirsin tuollaisia ihmis(lapsi)eläimiä, kuten poropöllön neljän tuulen lakkeineen ja pitkäkärkisine pieksuineen (olinkohan kolmen vanha), ja ihan eläineläimiä niiden ohessa. Ihmisiä ei niinkään. Paitsi ehkä eksoottisia afrikkalaisia savimajoineen tai eskimoita igluinensa.
Lähetä kommentti