Halkaistuissa lenineissä versova kasvu

Lenin-puisto Helsingin Alppilassa on yksi kaupungin kauneimmista, mutta harva löytää sinne. Viimesyksyinen patsashanke sai aikaan vesilasissamme pienen mutta lupaavan myrskyn: nykytaide, kuten tiedämme, imee voimansa ristiriidoista, hämmennyksestä ja kiistellyista aiheista, eikä venäläinen vallankumousjohtaja näytä vielä – tuhansien ja taas tuhansien patsaiden jälkeen – siirtyneen kokonaan menneeseen aikaan. Vladimir Iljitš on esimerkki siitä, miten historia voi henkilöityä ja yksittäisestä politikosta tulla omaa lihaansa kovempien ja kivisempien realiteettien symboli, joka tosin nykyään edustaa kaikkea muuta kuin juuri sitä järkkymätöntä eheyttä, jonka Lenin-henkilökultin pystyttäjät halusivat esittää tämän kuoleman myötä täydellistyneenä. Millainen sotkuinen sattumien ja hätäisten päätösten summa neuvostovaltion perustajan vaikutus Suomenkin historiaan onkaan! Noita asioita sopii miettiä puiden siimeksessä, jossa kaupungin melu hukkuu tekopuron solinaan. Kannatan vilpittömästi sellaisia historiallisia "muistolehtoja", jossa tärkeilystä ja ontosta monumentaalisuudesta on vihdoin onnistuttu vapautumaan. Lienee selvää, että tavanomaisen neukkumuistokivipään pystyttäminen puistoon olisi epäluovalla tavalla anakronistinen, provokatiivisuudessaan tyhjä ja ironisuudessaan liian laiska ja väsähtänyt ele, jossa itse veistoksesta tulisi täysin epäolennainen. Puistoon mahdollisesti sijoitettavan teoksen tulisi itsessään olla keskustelupuheenvuoro ja sellaisena mahdollisimman kestävästi kiinnostava. Uskaltaisin toivoa sellaista – ja jopa ehdottaa: Miksemme esimerkiksi määrätietoisesti halkaisisi kovapäistä Leniniä ja tekisi halkeamasta sellaista, joka (haikean ironisen) toiveikkaasti kasvaa kukkia, sammalia, kenties puitakin?