Tyylikysymyksiä
Pakottaako tyyli sisällön tiettyyn muottiin vai jokin, mikä on tyylin takana? Jos aforistisista kiteytyksistäni tulee synkkiä, vanhentuneita, kansallisia omakuvia, esittävätkö ne tällöin minua vai sitä kieltä, joka täällä yleensäkin puhuu? Mitä mieltä on esittää tällaisia ylimalkaisia kysymyksiä – etenkään kaiken filosofiassa jauhetun jälkeen?
Ensimmäinen kieli on vaikein. Se on äidin kieli, ja isän.
Lisäys klo 2.24: Kieleen eksymisen hätä ei ole teoreettinen.
11 kommenttia:
Eiköhän ole niin, että tyyli toimii etukäteen (ostaa elintilaa ajatellusta oikeutuksesta, ei siis tyydy olemassaolevaan aikaan vaan hakee tulevaisuutta omien määritelmien mukaan) ja siksi se ohjaa. Koska silmät edustavat 80% sisääntulevista signaaleista sanovat optikot, niin siksi tyyli saa niin suuren huomion. Se on silti tavallaan fuskaamista sillä etukäteen eläminen on aina fuskaamista varsinkin jos se kombinoidaan valtaan joka vie torpparin silmiä vain sen takia, että on helpompi olla tyylin orja.
En tiedä. Jos sitä ajattelisi vaikka arkkitehtonisesti (ei minun alaani), että ainekset ovat vanhoja mutta rakennus uusi. Rakennus voi muotokieleltään olla vanhan tarkka jäljitelmä, tai joissakin suhteissa vanhaa noudattava, tai jokin yhdistelevä hybridi, tai jotain uutta ja omintakeista. Jokin yhteys vanhaan on oltava, jotkin raamit, jotta luomus ylipäätään voidaan tunnistaa rakennukseksi. Mutta tuloksen (joka ilmaisee tyylin) ei perinteen noudattamisesta huolimatta tarvitse olla minkään ennen nähdyn tarkka jäljitelmä.
Jos aforistisista kiteytyksistäni tulee synkkiä, vanhentuneita, kansallisia omakuvia, esittävätkö ne tällöin minua vai sitä kieltä, joka täällä yleensäkin puhuu?
Hmmm... mitä jos ei aivan kumpaakaan?
HG, puhuin kirjallisesta tyylistä, joka ei ole nähdäkseni kovinkaan pitkälti näköaistin asia. Jos tyyli vaikuttaa päälle liimatulta, se on huono. Hyvä tyyli on muodon ja sisällön ykseyttä, eikä liene toiveajattelua sanoa, että se on ennemmin oikea-aikaisuutta kuin ennenaikaisuutta.
1_: Pidin blogimietelmistäsi ja niiden klassisesta, keskittyneestä, keskieurooppalaisesta tyylistä. Samalla pidin niiden hengestä, sillä uskon tapaasi sanoa ja ajatella: uskon tiettyyn painavuuteen, kunnioittavuuteen ja kosiskelemattomuuteen, joka näyttää yleisen riekunnan ja opportunismin keskellä jääneen raskasmielisimpien etuoikeudeksi, ellei se ole ollut sitä aina. Aion lukea ne vielä uudestaan, koska niissä oli jotain mikä tuo syvältä pintaan innoituksen kuplia.
Kiitos, olet ensimmäinen joka kommentoi niitä jotenkin.
Minäkin pidän sinun kirjoitustesi ja luomustesi hengestä, joskin ajoittain tunnen olevani liian kapea-alainen ja syrjässä ymmärtääkseni niitä täysin.
Olen joskus tuumannut löytyykö omille mietteilleni lainkaan vastaanottavuutta vai ovatko ne relikteinä syntyneitä. Koen olevani niin sivussa kaikesta siitä, mitä ajassamme tapahtuu.
Muutama ystävällismielinen lukija tai vierailija, se olisi ...
Ongelmana on ollut se, ettei tyyliä edes noteerata. Yleensä puhutaan vaan kielestä (myös akateemisesti puhutaan kielestä, hyvästä tai huonosta; tarkasta tai epätarkasta jne) mutta ei puhuta tyylistä.
Tyyliseikoilla on silti etupainotteinen ote tulkinnassa: tyyli on kuin otsikko: tulee ensin. Minä en pidä liian vakavista tai painavista teksteistä vaikka niissä halutaan etsiä "totuutta" sillä totuus ei ole tekstissä ollenkaan; totuus on ontologiassa; olioissa ja niiden tilaa voi laskea tai mitata jos vain ryhtyy siihen ilman ennakkoluuloja. Informaatio on aina pölyä, usein vielä hölynpölyä.
HG, ei-parodinen vakavuus on usein parasta ironiaa.
Tai näin.
Painavuus ei sellaisena kuin sen ymmärrän ei liity niinkään informatiivisuuteen kuin sihen (etsivään, kysyvään, enakkoluuloja purkavaan yms.) eetokseen ja paatokseen, jonka kirjoittaja ja lukija voivat jakaa suhteessa totuuteen, joka siis ei suoranaisesti ole tekstissä itsessään. Hmh, sanoinpa mutkikkaasti.
Pahoittelen ylimääräistä ei-sanaa edellisessä.
HG, itse varaisin kyllä totuuden perinteiseen tapaan viestien ominaisuudeksi, intentionaalisuuteen liittyväksi. Olio puolestaan on olemassa muttei tosi. "Totuus on ontologiassa" (ontologiassa??) on hyväntahtoisestikin arvioiden summittainen lausahdus.
Ja kun tarkemmin miettii, kysymys siitä, missä totuus luuraa, alkaa vaikuttaa naurettavalta. Valitettavasti en tässä keskustelussa taida jaksaa yrittää kohota (minkähän verbin vielä keksisi) yhtään lähemmäksi omien filosofisten ambitioitteni tasoa. Väärä aika, väärä konteksti, luovuttaa pitää.
En tiedä liittyykö tämä keskustelu edes epäsuorasti omiin mietelmiini, mutta voin muutaman sanan sanoa omista tarkoitusperistäni, noin ihan hyväntahtoisena reunahuomautuksena.
Omat mietteeni ovat pitkälti tunnustuksellisia. Tiettyjen reunaehtojen vallitessa avoimuus ja vilpittömyys ovat minusta tavoittelemisen arvoisia piirteitä. Tai niihin pyrin. Se liittyy oikeastaan koko elämisen tapaani. Lisäksi jotkut ajattelemani seikat ovat näyttäneet minusta muistamisen arvoisilta. Olen myös nähnyt mahdolliseksi että joku toinen voisi saada mietteistäni jotain, lohtua ehkä, kenties jonkin ajatuksen. Ja jos minä jotain olen etsimässä, niin kai yhteyttä toiseen ihmiseen, vastakaikua, sitä se kai lopulta on.
Ja mukana on tietysti myös esteettinen mielihyvä, kun askartelee sanoista jotain.
Lähetä kommentti