Etäisessä lainavalossa, omalla painolla

Istun tässä etsimässä painavaa ajatusta. Paavo Haavikko on kuollut. Kun olin nuori, ilahduin tiedosta, että Haavikko olikin elossa ja kirjoitti yhä. Pelkän nimen perusteella hän ei kuulostanut aikalaisrunoilijalta, mutta hän oli nuorempi kuin isäni. Painava, vakava nimi assosioitui pikemminkin Jaakko Haavioon, V. A. Koskenniemeen, siihen konservatiiviseen, mitä hyllystämme löytyi: kullattuselkämyksisiä sotienjälkeisiä kokoelmia, joissa oli sotia edeltäneitä runoja; mennyttä aikaa, nuorena vanhenneita ellei kuolleita tekijöitä. Ja olihan Haavikko aikansa vanhimpia sieluja, nimensä kuuloinen, sitä raskaamman roolin vetäjä mitä kepeämpi itse. Näin olen ymmärtänyt.

Nytkä olisi korkea aika pyristellä irti painavuudesta? Jotain väistämätöntä siinä on, tässä maassa ja ilmapiirissä. Tiheä kappale. Miten siitä pääsisi helposti ohi, jos sen lähestyminenkin on näin työlästä? Elävät kamppailevat samoja kamppailuja kuin ne kuolleet, joiden kirjoja luetaan.

Niin kauan kuin Haavikko on ajankohtainen, hänelle on vaikea kuvitella seuraajaa. Näin kauan on kauan.

Lukiossa äidinkielen tunnilla luettiin Paavo Haavikon ylioppilasaine, se oli hämmästyttävä, huvittava, pelottava itsetietoisuudessaan, jollaista emme kuvitelleet voivamme löytää. Se oli, jos muistan, proosaruno, vanha mutta radikaali, ja me seurasimme siinä kuuta tai kuu seurasi meitä. Muistan lähinnä tunnelman, aiheen ja monikon ensimmäisen persoonan. Lyyrisessä nenäkkyydessään ja luokittelemattomuudessaan epäaine hyppäsi vasten epävarmoja abinkasvojamme. Pelotti, varmasti. Opettajamme, mainio, ilkikurinen, hihitti. Runoilija oli suvereeni ja kulki ohi, karkasi kuineen, mutta me saatoimme oppia alkeet painovoimasta, kuvaannollisessa esityksessä. Etäisyydet, joilla tuo voima nousee esiin – miten hän tavoitti ne?