Aika lailla kohdaten

Edellinen merkintä piirsi aikajanalle läiskän, jossa aloin hämärin ja hyperbolisin sanankääntein käsitellä ajankohtaisaiheiden taiteellista tai taidefilosofista mieltä. Tarkoitukseni ei ollut siis mitätöidä journalistisia intressejä, mutta katson, että niiden ja luovan työn välillä on tietty ristiriita. On syytä huomata, että rajanteko taiteen (esim. kirjallisuuden) ja journalismin välillä on monella tavoin pulmallista:

Sosiaalisena touhuna ja "toimittamisena" taiteen on vaikea väistää sille asetetun ajankohtaisen tai -tasaisen sisällön vaatimusta: kilpailu ja julkisuus voimistavat tätä painetta, pyrkimys realismiin samaten voimistaa sitä (kenpä saisi aikaiseksi suuren aikalaisromaanin!) kuten myös yritys ottaa kantaa tai ylittää nykyhetki – onhan maailman jama tunnettava, jotta sen voi voittaa...

Suuri vaara on, että kaikki työtä tukemaan tarkoitetut viittaukset todellisuuteen (tietenkin myös historialliset) osoittautuvat yhden ja saman spektaakkelibrändätyn ajan paremmaksi tai huonommaksi seuraamiseksi – jo etukäteen, mutta sehän kuuluu työn nöyrään kuvaan tänä aikana: voimme nähdä, miten ajankohtaisuuden periaate tukee myötäapatiana tunnettua solidaarisuuden muotoa, tuota realististen piirien vaalimaa perinnettä. Yritämme saada ajasta otteen, kamppailemme, tulemme nöyryytetyiksi hienovaraisin tavoin ja seuraavassa hetkessä olemme kyräileviä, inhorealistisia, aikansa eläneitä konservatiiveja. Omanko aikamme elimme? Vai kenen?

Tieteen tekemisen suhde ajankohtaisuuteen ei ole juuri vähempää problemaattinen. Teoreettinen näkökulma asettuu ajan ulkopuolelle, joten se tarvitsee liittolaisekseen teknologian pärjätäkseen neuvottelussa aikaa edustavien tahojen kanssa.

Me modernit olemme alistuneet siihen, että historian kehittyvä ruohonleikkuri ajaa yhä useammin ylitsemme, tasaistaa ja päivittää ihanteemme joka kerta entistä huomaamattomammin ja lempeämmin nipsaisten. Tätä on kehitys, yleinen ja yksilön.