Miten rakentaa välitön?

Hetkittäin tajuan, miten paljon paremmin voisin kirjoittaa, paljon tietoisemmin. Periaatteessa. Lukijana, kriitikkona... jonakuna, jonka työ on vaikutelmien keräämistä jo kirjoitetusta, voisin havaita samanaikaisesti tekstin ja kaiken, mikä on havaittavissa sen takana.

Kirjoittaminen on outoa touhua, ikään kuin mutkikkaiden kulissien ja telineiden pystyttämistä sille, mikä on – tai minkä pitäisi näyttäytyä jonain, mikä on – aina jo, koko ajan, valmis ja todellinen. Ilmeinen. Visuaalinen ajattelu hajottaa kielen syntagmat, aivan kuin se rapauttaa musiikin abstraktiksi, ajattomaksi struktuuriksi ja mitoiksi. Tällaiselle hajoamiselle alttiissa maailmassani on paljon luontevampaa puhua – niin että toinen kuulee: silloin sanat eivät jää häilymään näkökenttään, katseella sivuutettaviksi tai tuijottamaan takaisin.

Kulttuuri on kumma juttu: kaikki raataminen, kaikki harhapolut, jotka tarvitaan, jotta jokin ilmeinen ja itsestään selvä ilmenisi edes kerran suunnilleen oikein. Mutta jos se ilmenee kerran, se voi ilmetä toistuvasti, ja tämä idea houkuttelee myös ainutkertaisuuden rakastajaa.

Ilmenevä ilmenee nyt tai tuskin koskaan, ja minua ahdistaa kroonisesti avoimena pysyvä, epämääräinen kysymys, joka koskee sitä, miten tekoni, siis harkitut, ei-spontaanit ratkaisuni, vaikuttavat siihen, mikä ilmenee tai minkä tulisi ilmetä välittömästi joko nyt heti tai jossain tulevassa hetkessä.

Ilmeinen on elämä...