Ottaisin ihan teen

Mielikuvitushan on tarkoitettu juuri meille amatöörieläjille! Ne, jotka omistavat elämänsä ehdot, eivät tarvitse sitä: omistajan tai tämän palkkaaman henkilön tehtävä on hahmottaa ennalta ne aidot mahdollisuudet, jotka omistus avaa. Muiden osaksi jää fantasia tai vakavammin elämän yleensä kuvitteleminen; tai jos harrastukseen ei ole resursseja, pelkkä privaatti kokeminen, käytännössä kärsimys, joka pakottaa subjektinsa fatalismiin, mystiseen niin kuin venäläisen, järkeiltyyn niin kuin suomalaisen.

Nähtävästi minun on oikeutettava kuvittelu jotenkin, vaikkapa karnevalistisella pseudomarksilaisuudella. Paljon tavallisempaa on, että näennäisajattelu sijoitetaan realistiseen fiktiiviseen kehyskertomukseen (romaanimuoto on oikein mainio), jolla varmistetaan, että ilmaistu ajatus todella näyttää näennäiseltä. Kuvittelukyvyn sovelluksena fiktio siis peittää ja oikeuttaa matalamielisyyden ja uskonpuutteen, vaikka alun perin (ehkä luettuamme venäläisiä klassikoita) toivoimme sen vapahtavan meidät ajan, materian ja identiteetin mielivallasta.

Siitä, mihin uskoo tai mihin uskoo toisten uskovan, on helppoa kirjoittaa. Siitä, mihin ei usko tai mihin ei usko toisten uskovan, on vaikeaa. Ei tämä niin vaikeaa ole. Mutta kirjoittaja, joka ei kykene tarjoamaan kyynisyydelle rehellistä vaihtoehtoa, pettää ihanteensa, pettää lukijansa, pettää sen työn, johon on ryhtynyt.

Täyttä vastuutamme mielikuvituksen käyttäjänä emme kykenisi käyttämään koskaan. Minkä osan siitä voisin jättää pois: miten todellisuudessa mahdollisen pesuveden voiman voisi tammeta niin, ettei se tempaisi lasta?