Paras olla vakava

Pakettiauton ohjaamon läpi näkyy seikkiviä lapsia ja heidän ohjaajansa. Aurinko syttyy, enkä tiedä mitä kirjoittaa. Sama vanha pysähtynyt hämärä kuva varhaisimmasta lapsuudestani: näkymä "Namno-sedän" valkoisen Hanomagin ohjaamoon. Tiedän kiintyneeni tähän kulkukauppiaaseen, hänen vaimoonsa, tyttäreensäkin. Muistan leikkimökin, sen sijainnin taloon nähden, Sisu-askin ja siihen liittyvän tilanteen. Muutoin muistot ovat todellakin kuvia, pysähtyneitä, varhain abstrahoituneita, sanoihin kiinnittyneitä. Olin pieni, sen voi nähdä kuvasta, jonka olen ehkä kadottanut; en tosiaankaan tiedä, minne tungin pienen punaisen albumin täynnä todisteita eletystä lapsuudesta.

Koetan palata tähän hetkeen. Sama aurinko paistaa, haikea musiikki soi ja lapset ovat lapsenomaisia sillä samalla eläimellisellä tavalla, joka tuntui hauskalta silloin: siinä pienenä olemisessa oli oma makunsa, joka saattoi johtua maan läheisyydestä, lattian tuttuudesta, mutta myös siitä, että toiset lapset olivat syvä arvoitus, kun olimme pieniä kukin omalla tavallamme. Kuinka suuri osa nuoruudesta ja aikuisuudesta pilkkaakaan tuota arvoitusta, jossa on idullansa suunnaton rakastamisen kyky?