Nyt se tapahtui: olen niin vieraantunut, että muistin arkkitehtien perinteisen kokoontumispaikankin väärin. Haalarit suojasivat ihmislihan hentoja silmuja. Uspenskin katedraali ja koko Katajanokka kimmelsi.
Eräs ystävällinen turisti oli salaa ottanut hassun valokuvan minusta suihkulähdettä vasten ja tuli näyttämään sitä.
Nyt saa nuoriso hävetä. Bulevardilla kypsään ikään ehtinyt tätihenkilö ratsasti uuden kutosratikan olemattomalla takasillalla eli puskurin päällä lasinpyyhkimen varresta kiinni pitäen.
Mitä kirjastoauto tekee Punavuoressa keskellä yötä?
Entä mitä tekevät hevonen ja neljä ihmistä kärryillä Punavuoressa aamun varhaisimpina tunteina?
Kirjastoauto kääntyi Albertinkadulta Pursimiehenkadulle Viiskulman suuntaan.
Kiesit tulivat samasta suunnasta mutta kääntyivät Merimiehenkadulle turpa Hietalahtea kohti.
Eivätkä ne edes olleet kiesit vaan vossikkavaunut.
Pakettiauton ohjaamon läpi näkyy seikkiviä lapsia ja heidän ohjaajansa. Aurinko syttyy, enkä tiedä mitä kirjoittaa. Sama vanha pysähtynyt hämärä kuva varhaisimmasta lapsuudestani: näkymä "Namno-sedän" valkoisen Hanomagin ohjaamoon. Tiedän kiintyneeni tähän kulkukauppiaaseen, hänen vaimoonsa, tyttäreensäkin. Muistan leikkimökin, sen sijainnin taloon nähden, Sisu-askin ja siihen liittyvän tilanteen. Muutoin muistot ovat todellakin kuvia, pysähtyneitä, varhain abstrahoituneita, sanoihin kiinnittyneitä. Olin pieni, sen voi nähdä kuvasta, jonka olen ehkä kadottanut; en tosiaankaan tiedä, minne tungin pienen punaisen albumin täynnä todisteita eletystä lapsuudesta.
Koetan palata tähän hetkeen. Sama aurinko paistaa, haikea musiikki soi ja lapset ovat lapsenomaisia sillä samalla eläimellisellä tavalla, joka tuntui hauskalta silloin: siinä pienenä olemisessa oli oma makunsa, joka saattoi johtua maan läheisyydestä, lattian tuttuudesta, mutta myös siitä, että toiset lapset olivat syvä arvoitus, kun olimme pieniä kukin omalla tavallamme. Kuinka suuri osa nuoruudesta ja aikuisuudesta pilkkaakaan tuota arvoitusta, jossa on idullansa suunnaton rakastamisen kyky?
Käväisin ulkona. Ilta on kaunista kauniimpi. Taltioin näkymän takaraivooni ja projisoin sen ruudulle. Näin voin kirjoittaa koko yön. Näin on tehtävä ajoittain, silloin kun paperi näyttää avautuvan ulkoilmaan, muistoihin ja tulevaan; silloin kun tietää aistikokemuksen milloin vain kykenevän saattamaan naurunalaiseksi kaiken matalamielisyyden; silloin kun kauneus on selvästi jotain muuta kuin kirjoittajan omien virtuoosisuoritusten kuristava velvoite; silloin kun Korkein hoitaa hyvyyden eikä meitä varsinaisesti tarvita vaan voimme näyttää niin hyödyttömiltä kuin haluamme. Mutta koska tämän maailman jomotus ei kuitenkaan lakkaa, saattaa paratiisillisimpien hetkien juhlinta edellyttää kirjoitusta yön läpi.
On harmillista, etten osaa tehdä musiikkia. Elokuvakin katoaa otteestani kuin maailma, mutta oikeat sanat loisivat välillemme välittömän oikeuden valon. Loisivat?? Luovatko luvatonta yksinäisyyttä? Ilta hämärtyy ja jokin otteesta katoaa, kun on aluksi päättänyt ajatella itsensä, ehkä lukijankin, onnelliseksi tietyllä tavalla. Onko ajattelu se, mikä ajaa mielialoja ylös ja alas, vai onko kyseessä vain epätoivoinen yritys älyllistää oudot voimat, sellaiset, joita aito aitosuomalainen mies päivittelee naisissa ja venäläisissä eikä ikinä tunnusta itsessään, ellei ole vahingossa vieraantunut?
Luin tänään otsikon Hesarin musiikkipalstalta: "Kirkas koira pyyhkii mielen pölyt." Kirkas koira! Siinä olisi hyvä bändin nimi, totesi J. No niinpä olisi!
Kaikki mukaan: yhdytään yhtyeeksi, perustetaan Kirkas koira! Suksee on taattu, koska osalle faneista riittää luonnollisesti pelkkä hyvä nimi. Itse en osaa soittaa.
"Sinussa tosiaan on jotain epätodellista." En kykene muistamaan kommenttia sanatarkasti. Haluaisin muistaa tarkemmin. Haluaisin muistaa oikein.
Muistuu jokin mielikuva tähtitaivaasta, mutta paljon selvemmin tähdistä kertova kirja. Muistuu näkymä leveästä ikkunasta, keväisen maan viileä rusotus. Unessa muistuu vanhoja unia. On muistuvinaan.
Eikö näistä asioista voisi kirjoittaa ihan suoraan, ilman että tarvitsee ruveta runolliseksi?
Oma henkilöhistoria on kirotun yksityinen ja vaikeasti verifioitavissa, mutta miksi tämä yleinen epistemologinen ongelma näkyisi erityisesti minussa? Siis epätodellisuutena. Myönnän, että lapsuuteni tuntuu olevan kuin verhon takana, mutta en ole sittenkään varma, olenko tehnyt tämän myönnön vilpittömästi ja omana itsenäni. Edelleen hämmentyneenä joudun kysymään, mahtaako tämä jokin, jos tämä jokin on mitään, olla sitä, mitä nimitetään minäkuvan hauraudeksi? Miten toisaalta jokin sellainen kuin "minäkuva" voi rehellisyyden nimissä olla luja, kun se ei voi olla objektiivinenkaan? Tiedän monien toivovan, että osaisin olla välittämättä koko asiasta, mutta mieleni ahertaa vimmaisesti omissa rakenteissaan, jotka olisi saatava pystyyn ennen kuin... Ja nyt on äkkinäinen kevät, eikä kevät ole mikään ennen vaan nyt, ainakin nyt, tänä vuonna. Valo on skandaali, liki toukokuinen tuoksu on skandaali, ja skandaali on sekin, miten kaukaisia muistoja tulee tästä kaikesta mieleen ja miten epäselviä ja pysähtyneitä nuo muistot ovat.
Ehkä yksinäisyys ja pelot selittävät kaiken. Mikä pettymys!
Sitä toisaalta ihmettelen, miten pelkkä katse saattaa kuoria muistoista villinviattomia aistillisia kerroksia, joita en muistanut olleen olemassakaan. Vilkaisujen arkuus antaa aavistaa, etten ole nähnyt vielä mitään...
Mutta en voi päättää tätä merkintääni itsevähättelyyn, keveimmänkään ja kuluneimmankaan ironiseen. Kevät ei ole kevyt. Mutta vähäisemmän taakat se viskaa syrjään. Toiveet ovat korkealla, kun on eksyksissä mutta silti lähes itsepintaisen haluton pilkkaamaan itseään.
