27.3.07

Jär-, is-, it-, te-kevät

"Sinussa tosiaan on jotain epätodellista." En kykene muistamaan kommenttia sanatarkasti. Haluaisin muistaa tarkemmin. Haluaisin muistaa oikein.

Muistuu jokin mielikuva tähtitaivaasta, mutta paljon selvemmin tähdistä kertova kirja. Muistuu näkymä leveästä ikkunasta, keväisen maan viileä rusotus. Unessa muistuu vanhoja unia. On muistuvinaan.

Eikö näistä asioista voisi kirjoittaa ihan suoraan, ilman että tarvitsee ruveta runolliseksi?

Oma henkilöhistoria on kirotun yksityinen ja vaikeasti verifioitavissa, mutta miksi tämä yleinen epistemologinen ongelma näkyisi erityisesti minussa? Siis epätodellisuutena. Myönnän, että lapsuuteni tuntuu olevan kuin verhon takana, mutta en ole sittenkään varma, olenko tehnyt tämän myönnön vilpittömästi ja omana itsenäni. Edelleen hämmentyneenä joudun kysymään, mahtaako tämä jokin, jos tämä jokin on mitään, olla sitä, mitä nimitetään minäkuvan hauraudeksi? Miten toisaalta jokin sellainen kuin "minäkuva" voi rehellisyyden nimissä olla luja, kun se ei voi olla objektiivinenkaan? Tiedän monien toivovan, että osaisin olla välittämättä koko asiasta, mutta mieleni ahertaa vimmaisesti omissa rakenteissaan, jotka olisi saatava pystyyn ennen kuin... Ja nyt on äkkinäinen kevät, eikä kevät ole mikään ennen vaan nyt, ainakin nyt, tänä vuonna. Valo on skandaali, liki toukokuinen tuoksu on skandaali, ja skandaali on sekin, miten kaukaisia muistoja tulee tästä kaikesta mieleen ja miten epäselviä ja pysähtyneitä nuo muistot ovat.

Ehkä yksinäisyys ja pelot selittävät kaiken. Mikä pettymys!

Sitä toisaalta ihmettelen, miten pelkkä katse saattaa kuoria muistoista villinviattomia aistillisia kerroksia, joita en muistanut olleen olemassakaan. Vilkaisujen arkuus antaa aavistaa, etten ole nähnyt vielä mitään...

Mutta en voi päättää tätä merkintääni itsevähättelyyn, keveimmänkään ja kuluneimmankaan ironiseen. Kevät ei ole kevyt. Mutta vähäisemmän taakat se viskaa syrjään. Toiveet ovat korkealla, kun on eksyksissä mutta silti lähes itsepintaisen haluton pilkkaamaan itseään.

2 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Menepäs kirjastoon ja hae sieltä joskus suht. lähiaikoina suomennettu Timanttisuutra (minun mielestäni sen pitää olla sutra, mutta ehkä se äännetään suutra).

Siinä puhutaan minuuden illuusiosta ja kuinka kovasti ihmiset yrittävät siihen takertua, että pysyisivät pystyssä.

Ongelma on tietenkin se, että yhteisöt toimivat ikäänkuin ne muodostuisivat lukuisista minuuksista, jotka siis ovat harhaa.

Älä välitä. Mene aurinkoon ja rupea piirtämään meren rannan kiviä. Niissä on hyvät varjot nyt kun valo on vielä viisto, mutta kuitenkin kirkas.

Timo kirjoitti...

Tahdon kiittää vihjeestä, mutta kivet ovat ehkä liian kovia ja tyhmiä (ja kynän ja kiven suhde jotenkin väärällä tavalla mielivaltainen). En halua olla harhaa.

Tartun mielelläni tähän teemaan syvemmin, jahka se-mitä-varovasti-voi-nimittää-minuksi osoittaa itselleen kelpaavaa toimintakuntoa!