Kevätromanttinen kurkun koristus

Käväisin ulkona. Ilta on kaunista kauniimpi. Taltioin näkymän takaraivooni ja projisoin sen ruudulle. Näin voin kirjoittaa koko yön. Näin on tehtävä ajoittain, silloin kun paperi näyttää avautuvan ulkoilmaan, muistoihin ja tulevaan; silloin kun tietää aistikokemuksen milloin vain kykenevän saattamaan naurunalaiseksi kaiken matalamielisyyden; silloin kun kauneus on selvästi jotain muuta kuin kirjoittajan omien virtuoosisuoritusten kuristava velvoite; silloin kun Korkein hoitaa hyvyyden eikä meitä varsinaisesti tarvita vaan voimme näyttää niin hyödyttömiltä kuin haluamme. Mutta koska tämän maailman jomotus ei kuitenkaan lakkaa, saattaa paratiisillisimpien hetkien juhlinta edellyttää kirjoitusta yön läpi.

On harmillista, etten osaa tehdä musiikkia. Elokuvakin katoaa otteestani kuin maailma, mutta oikeat sanat loisivat välillemme välittömän oikeuden valon. Loisivat?? Luovatko luvatonta yksinäisyyttä? Ilta hämärtyy ja jokin otteesta katoaa, kun on aluksi päättänyt ajatella itsensä, ehkä lukijankin, onnelliseksi tietyllä tavalla. Onko ajattelu se, mikä ajaa mielialoja ylös ja alas, vai onko kyseessä vain epätoivoinen yritys älyllistää oudot voimat, sellaiset, joita aito aitosuomalainen mies päivittelee naisissa ja venäläisissä eikä ikinä tunnusta itsessään, ellei ole vahingossa vieraantunut?