Piipahdus ei riitä eränkäynniksi

Kärjistäen: kun päätän kirjoittaa vapautuneesti ja kevyesti, muodosta tulee ällistyttävän tiukka ja raskas, ja kun koetan luoda muodon, en saa aikaan mitään. Kirjoittaminen on suuri paradoksi, johon ei liene muuta ratkaisua kuin kirjoittaminen. Kirjoittamisen vaikeus on lähinnä sitä, ettei kirjoita – joten miksi emme vain yksinkertaisesti kirjoittaisi? Tästä kysymyksestä Internet on tehnyt aiempaa polttavamman. Moni jättänee kirjoittamatta, kun näkee toisten tekevän samoin ja kuvittelee, että muilla (auktoriteeteilla, ystävillä, omilla vanhemmilla...) on hiljaisuuteensa hyvä syy. Syyt, joiden olen kuvitetellut koskevan itseäni, paljastuvat lähemmin tarkasteltuina järjestään huonoiksi ja omaan elämääni kuulumattomiksi. Sosiaalisen fantasian typerryttävä voima on ...typerryttävä. Verukkeiden alle kätkeytyy monta kerrosta sisäisiä, omaa ajattelua, elämänkäsitystä, taidekäsitystä, minäkuvaa koskevia hankaluuksia: ajatellaanpa kirjoittamista esimerkiksi jonain, mikä pakottaa hyväksymään ajatukseni (ja tietyssä mielessä itsensä) hetken tuotteena, hyväksymään ne jonain vähempänä ja jonain enempänä kuin se, mikä tarjoutuu todellisuutena toisten puheessa; näin on käynyt minulle. Kenties koko ongelma voidaan mahduttaa intraseption käsitteeseen, mutta se ei saa tilaisuutta ratketa, ellei sen kanssa elä; aivan niin kuin kirjoittamisen ongelma sementoituu ja kuolee, ellei kirjoita. Laiminlyöntien lasku lankeaa jälkipolville!

Sivistyksen, josta moni kantaa huolta, ei tarvitse olla kirjoittamista kummempaa. Sivistyksen arvostusta voi pitää yllä vain arvostamalla sivistystä. Sivistyksen arvostaminen on sivistystä, sivistyksen ostaminen sen ulkoista tukemista. Rahalla on valtaa, mutta vallalla on merkitystä vain suhteessa merkitykseen, jonka syy ja perusta on aina jokin muu.