Piipahdus hulluuden erällä

Olen päättänyt hyväksyä sen, että näissä kirjoituksissa on kyse suhteellisen yksityisistä oikuista ja erikoisuuksista sekä vähittäisistä yrityksistä tutkia niiden oikeutettavuutta ja kantavuutta; oppimisesta siis enemmän kuin opettamisesta. Liiallisen itsekritiikkini turhimman tärkeyden aion kanavoida asiallisempiin yhteyksiin, Vakavaan Kirjoittamiseen; tämä tässä ympärillä, kuten näette, on kevyttä ja huoletonta pakinatekstiä.

Kun olen toisten seurassa, itsekontrollini perusta on valppaus, ja kurittomimmillanikin jollain tavoin reagoin tilanteeseen. Sitä vastoin yksin oleminen, tilanne, jossa tilanne on tauonnut, muistuttaa eränkävijän tai kullanetsijän osaa: hänen on palattava ihmisten ilmoille vahvistaakseen valtauksensa, punnitakseen kultansa, puheensa ja järkensä. Parkkiintuneimmallekin jäärälle (ja sellaiselle kenties aivan erityisesti) tässä on jotain nöyryyttävää. Olen sikäli lujaa tekoa, että jo lapsena käännyin omiin oloihini vetäytyväksi, mutta jokaista yksinäistä hetkeä varjostaa nykyäänkin pieni epäilys, että siinä on mieltä vain pienelle harhailevalle mielelleni; että siinä on jotain traagisesti ja peruuttamattomasti yksinäistä ja ylenkatsottua, liikaa liika-avointa puhetta, joka on tuomittu äänettömäksi rukoukseksi. Ja kun tämä pelko vaivaa, omaan puheeseensa suhtautuu – kaiken tempoilun ja hermoilun alla – äärimmäisen vakavasti, ja sanomisen pakko näyttäytyy samana kuin sen mahdottomuus.