Ennen unia

Vaikuttaa siltä, että jokainen yritykseni Sanoa Jotain Tärkeää paljastaa näkemysteni idealistisen, koomisella tavalla epäkäytännöllisen ankaruuden. Suhtaudun tähän paljastumiseen kiusaantuneen huvittuneesti, niin kuin olisin kätkenyt koko jutun itseltänikin (ja miksen kätkisi, syyt ovat ymmärrettävät). Tietyssä mielessä vahvinta idealismia tai intellektualismia on sellainen, joka ei nimeä perimmäisiä ihanteitaan. Olen kai mystikko, koska en haluaisi hämärtää asioita niin kuin jokainen liian sujuva, liikarealistinen, liikasovinnainen, liikasosiaalinen puheakti hämärtää... ja siksi kirjoitan hämärästi, häveliäisyydestä, jonka en totisesti toivo redusoituvan itsetunto-ongelmaksi, vaikka myönnänkin, että johdonmukaisinta olisi yksinkertaisesti pidättyä tekemästä numeroa omasta asenteestaan ja siitä, millaisena se toisille näyttäytyy. Mutta koska tämä on mahdotonta, on turvauduttava tyyliin, tietoiseen tyyliin, vaikka se on on ahdistava ja liki mahdoton väylä...