-92

Toiset asiat ovat nyt todellisia kuin vuonna -92. Havaittua muutosta kutsutaan elämäksi.

Se oli vielä aikaa, jolloin Finlandia-palkitut kirjoista uskoi voivansa saada kunniavartion kansakunnan kaapin päälle. Ne olivat viisaita ja vakavia, mutta tämänkin saatoin omin silmin varmentaa vasta myöhemmin. Kirjat siis olivat, ajoista en tiedä. Ei meitä erityisesti houkuteltu lukemaan.

Tai elämään.

Vuonna 1992 Finlandia-palkinnosta päätti viimeistä kertaa raati, ja kuten tiedämme, voittaneet teokset olivat tuolloin pääsääntöisesti muita kuin romaaneja: Leena Krohnin Matemaattisia olioita tai jaettuja unia (1992), Arto Mellerin Elävien kirjoissa (1991), Markku Envallin Samurai nukkuu (1989), Gösta Ågrenin Jär (1988)... – muistan ajatelleeni, että "Täälä" olisi uskottavampi suomennos kuin tämä Tääl (1989), johon suuressa näsäviisaudessani muistin tutustua vasta äskettäin. Caj Westerberg suomentaa kauniisti (ehdotan silti ja juuri siksi vielä makusteltavaksi sanaa "tiäl") ja Ågrenin lyyriset mietteet, proosaa painavammat, ovat suurenmoisia: uskon, että alkukielisinä tekstit ovat paras mahdollinen tarttumapinta ruotsinkieliseen runouteen, sikälikin kuin Ågren on kotoisin vain vähän matkaa alavirtaan omilta juuriltani ja kasvuseuduiltani, Etelä-Pohjanmaan pohjoisosien näkymättömästä toiskielisestä rinnakkaistodellisuudesta.

Vanhempani eivät osanneet artikuloida tuon todellisuuden pysyvyyksiä ja muutoksia, ja minusta kasvoi hassunkurinen ihmettelijä.

Pohjanmaalla risteilee kaikkialla näkymättömiä rajoja, inhimillisyydessään ihmistä vahvempaa tahmeaa seittiä. Varmuuksia ja pelkoja. Siellä on kaikki, mihin itse uskon heikkoina hetkinäni, vaikken jaksa uskoa enkä kai haluaisikaan sikäläisten uskovan minuun. Maaperä säilöö kaiken, kliseisimpiä romanttisia runoilijankohtaloita myöten. Säilyttävyydessään se pysyy immuunina jopa omalle koomisuudelleen ja rappiolleen. Samaan aikaa tuttujen ja vierastakin vieraampien kylien raiteilla aistii kotoisin- ja toisinolon monisukupolvisen jännitteen. Sitä ei tavoita Helsinki-nimisessä kompromississa, jossa nuoruuteni tiukat solmut purkautuvat masentavan löysiksi vyyhdeiksi.

Palatakseni vuoteen -92, josta lähdin: löysin tuonaikaisen taskukalenterini, Suomen Yhdyspankin viikkomuistion 25.11.1991–16.5.1993. Alkulehdillä sekä muistiinpano- ja puhelinmuistio-osioissa on siellä täällä sekavahkoja lyijykynämerkintöjä, jotka käsittelevät mm. arkkitehtuurin ja totuuden perimmäistä luonnetta sekä käsitteen käsitettä. Aloittelin tuolloin opintojani.

Äärimmäiset tai sellaisilta vaikuttaneet ontologiset ja epistemologiset kannat ahdistivat minua silloin niin kuin myöhemminkin; nykyään tunnen jotenkin menneeni halpaan, uhranneeni liikaa ajatuksia liian karrikoidulle filosofialle. Varsin naiiveilta kysymyksenasetteluni näyttävät nyt, hyvä niin, mutta tämä tuntuu kaikessa summittaisuudessaan edelleen oivaltavalta:

"Usein väittäessämme jotain itse asiassa määrittelemme käsitteemme, niiden väliset suhteet.

Inhimillisiä, abstrakteja kysymyksiä pohtiessamme emme vain esitä todellisuutta vaan luomme totuutta."

Ja tässä puhuu väärentämätön nuoruus:

"eksistentiaalinen vieraudentunne eksistentiaalista vieraudentunnetta / antroposentrismiä kohtaan"

Tuossa asenteessa on jotain, mitä voi jo nostalgisesti kadehtia: minulla oli tuolloin ilmeisen mukavaa omassa vinohymyisessä epämukavuudessani ja ulkopuolisuudessani. Sittemmin olen pahan kerran sivilisoitunut. Matin teksteistä saatan hetkittäin tunnistaa vastaavan perustavanlaatuisen vastarinnan paremmin säilyneenä ja kehittyneempänä.

19. toukokuuta Härmässä paistoi lännestä monumentaalinen preeria-aurinko, idästä kohosi pilvirintaman jyrkänne ja useat talot olivat vaaleansinisiä kuin Venäjällä miltei. Pääskyt. Olen vanhempi kuin kaikki eläimet täällä, tulin ajatelleeksi.

---

Lisäys 27. 5. klo 14: puhuvat Kemppisenkin palstalla eteläisen Pohjanmaan rajoista, huomasin vasta. Tuon seudun eksotiikkaa ei ilmeisesti syvinkään juurtuneisuus vähennä.