Paon paatoksesta

Junassa aloitin Hajoamisen käsikirjan. Simo Määtän suomennosta on erittäin miellyttävä lukea.

Jatkoin jalan. Ajatus lennähteli huolettomasti ja huomasin miettiväni, onko kirjoittaja johdonmukaisuuden ja fanaattisuuden vastustuksessaan sittenkin hieman liian johdonmukainen ja fanaattinen – vähintäänkin sen verran, että lukija voi todeta tavaran tutuksi ja taatuksi: "Ah Cioran, vanha synkistelijä..." Kun Précis de décomposition rakentui, tuo monen pettymyksen liekissä karaistu pessimismin ja melankolian mestari ei kuitenkaan ollut vanhempi kuin minä nyt.

Se ankaruus (ja lempeys), jolla E. M. Cioran artikuloi viha-rakkaussuhteensa olemassaoloon, lienee lajissaan ylittämätön ja samalla lähes vääjäämättömin ja ilmeisin: kärsimyksellä ja toivottomuudella puhdistettu minimaalinen, irrationaalinen usko, jolle kaikenlaisen opillisen ehdottomuuden vastaisuus on kaikkea muuta ehdottomammin perusteltu... Eri asia lienee, että maailmansotien tuottaman suuren elämänpettymyksen haihduttua harva samalla tavoin ajatteleva on saanut ääntänsä kuuluviin.

Hetkittäin olen elätellyt erästä vanhan, tutun, ikiaikaisenkin tuntuista mutta kuitenkin hyvin selkeästi 1900-luvulle jäänyttä ja hieman naurettavaa ideaa: että vetäytyisin askeettiseen piilopirttiin, syrjään kaikesta seurassani vain Cioran, Wittgenstein (jonka teoksia oli vanhan kotokirjastoni poistomyynnissä; minun oli saatava ne muistoksi), Glenn Gould ja ehkä pari lisää tai vähemmän. Olen toistaiseksi tullut järkiini saman tien.